Oletko koskaan ikävystynyt? Ikävystyminen on nykyihmisen sielun vakavin tauti, väittää Lars Svendsen.

Ikävystymisen filosofiaa teoksessa kirjoittaja pahoittelee, ettei asiaa ole nostettu määrätietoisen tarkastelun kohteeksi riittävän usein: ehkä se ei ole niin vakavasti otettavaa kuten depressio, eikä niin esteettistä kuten melankolia; se on vain liian tavallista – mutta silti niin riuduttavaa – ja kuitenkin yksi nykyhetken suurista kysymyksistä.

Svendsen siteeraa George Bernanosia, että kaiken touhuamisen jälkeen, ihmisen pysähtyessä, on ikävystyminen kuin tomu joka hiljaa laskeutuu päälle. Nykyinen kulttuurimme puolestaan perustuu elämyksille, joilla pyritään torjumaan tätä tylsistymistä.

Kirja itsessään on mainiota huvitusta ikävystymistä vastaan. Se edustaa tyypillistä kevyttä älykköviihdettä: käsitellään aihetta kepeästi menemättä kuitenkaan vaativampaan (ja sitä myöten ikävystyttävämpään) analyysiin, joka kysyisi aikaa ja hermoja, vaan siteerataan muita henkilöitä (joka toisella rivillä tulee kehiin joku uusi filosofi, kirjailija, psykologi, taiteilija...), sekä heitetään esimerkkejä populaarikulttuurista.

Kirjailija päätti tehdä pitkän tutkiskelevan esseen ollessaan itse ikävystynyt, mistä tämä kirja syntyi. Se jakautuu neljään osaan, jossa ensimmäisessä käsitellään tylsistymistä yleisesti.

Mitä on ikävystyneisyys? Se on merkityksen katoamista.
On sitten vaikeampi kysymys, tuntuuko maailma merkityksettömältä, koska olemme ikävystyneitä vai olemmeko ikävystyneitä, koska koemme elämämme merkityksettömäksi.

Svendsen valottaa myös ikävystymisen historiallisia juuria. Ennen modernia aikakautta tunnettiin pitkästymistä ja välinpitämättömyyttä sisältävä hengellis-moraalinen käsite acedia. Se oli synti, pahin sellainen, koska se aiheutti muut synnit (kuka muka kehtaa myöntää ettei jaksa iloita Jumalasta ja Hänen luomakunnastaan). Menneinä aikoina Seneca myös kirjoitti taedium vitaesta – elämänväsymyksestä.

Romantiikan aikakaudella ikävystyminen kuitenkin demokratisoitui kaikille, kun aikaisemmin se oli vain marginaalinen munkkeja ja aatelistoa koskeva ilmiö, kuin eliitin statussymboli. Nykyisessä kielenkäytössä olevat ikävystymistä kuvaavat sanat syntyivätkin 1700-luvulla.

Muiden tunteiden pysyessä mitä luultavammin vakiona on ikävystyminen kuitenkin dramaattisesti lisääntynyt. Eikö tästä tulisi olla huolissaan? Ja vaikka koko ajan suolletaan ulos lisää viihdettä.

Nykyään korostetaan enemmän sitä, mikä on "mielenkiintoista" kuin sitä, millä on jotakin "arvoa", kirjoittaa Svendsen. Asenteemme on esteettinen ja siten on olemassa vain pinta. Haluamme uutta ja hätkähdyttävää. Harmi vain, että uusi muuttuu niin pian vanhaksi ja ikävystyttäväksi.

Itse asiassa mielenkiintoinen-sanan käyttö on levinnyt yhtä aikaa ikävystyneisyyttä kuvaavien sanojen kanssa. Svendsen huomauttaa meidän olevamme romantiikan ajan lapsia. Tuolla aikakaudella alettiin vaatia, että elämän on oltava mielenkiintoista ja yksilön olisi saatava toteuttaa itseään, ja näin toimimme edelleen.

Esimodernissa yhteiskunnassa vallitsee yleensä kollektiivinen merkitys, joka on riittävä. Moderneilla yksilöllä on tarpeiden sijasta halu; hän haluaa elämyksiä, vain elämys on mielenkiintoista. Arki tuntuu väistämättä vankilalta.

Toisessa osassa Svendsen tutkii ikävystymistapauksia, mm. moderneja kuvauksia tylsyydestä, kuten Amerikan Psyko, J.G. Ballardin Crash, Beckettin tuotanto ja Andy Warhol itsenään. Valaisevaa ja antoisaa analyysia, varsinkin jos on tutustunut kyseisiin teoksiin.

Kolmannessa osassa yritetään porautua ikävystymisen ytimeen fenomenologian avulla. Täytyy myöntää, että heideggerit ovat jääneet minulla sen verran vähälle lukemiselle, että ikävystyin tässä kohtaa jo kovasti, sillä sanat eivät herättäneet minussa mitään kaikua, menivät yli hilseen, jäivät ilmaan vailla oivalluksia... Kannattaa skipata yli, jos ei halua ikävystyä.

Neljännessä osassa päästään moraaliin ja kysymykseen mitä hyötyä on ikävystymisestä. Tarviiko siitä sittenkään päästä heti eroon. Ehkä kannattaakin antaa sen viedä pohjalle asti, jolloin on mahdollista saada uusia näkökulmia elämään, eli jotain tarkoitusta ja syvempää perspektiiviä. Niin, mitä elämä olisikaan jos aina vain olisi kivaa – lopulta sekin muuttuisi merkityksettömäksi. Jos siis kiva on yhtä kuin uusi ja mielenkiintoinen. Kautta aikain on ikävystyminen ollut ihmiskunnan liikkeellepaneva voima, huomauttaa Svendsen.