”Kumpi ulkoiluttaakaan kumpaa”, tokaisi ystäväni, kun kerroin hänelle kissani kanssa tekemistä retkistä.

Iltapäivällä alkaa taas vaativa maukuna ulko-ovella. Kerrostaloaikoinani sisäkissaksi kasvatettu ( eli vangittu? ) kolli – Pumba nimeltään – tahtoo ulos pihamaalle. Aikamme riitelemme ajankohdasta ( ”Siellä paistaa aurinkokin”, vetoaa Pumba ), kunnes lopulta annan periksi, puen hänet valjaisiin ja menemme ulos seikkailemaan.

Kattini on kuin pikkulapsi … ja minä olenkin sen 'isi'. Pumba on minun poikani, karvainen lapsi ennen kuin joskus maailmaan tulee se ”nahkanen lapsi”.

Hiljattain näin keskustassa joen rannalla kuinka nainen ulkoilutti rotukissaansa kuin koiraa konsanaan: veti liekassa mukanaan. Teki oikein pahaa katsoa. Kissa puolestaan olisi tahtonut tutkia paikkoja ja tutustua ihmisiin.

Minä annan omalle katille päätäntävallan. Iso P seuraa perässä kun Pikku P johtaa. Minun tehtäväni on valvoa ettei mennä isolle tielle tai naapurin pihalle. Me samoilemme metsikössä tai maastoudutaan heinikkoon ( Pumbalta se onnistuu hyvin oranssirantuisena ). Tutkitaan synkkiä koloja ja niistä vipeltäviä koppakuoriaisia. Pumba säntäilee ja yrittää pyydystää perhosia ( minä kiskoudun perässä ) taikka mehiläisiä ( vaikka kuinka torun ei se koskaan opi että ne pistävät ). Kuin lammas, Pumba syö valtavat määrät ruohoa; minä pureskelen maalaisromanttisesti vain yhtä heinänkortta. Joskus tutustutaan naapurin kissoihin ( siitä seuraa lopulta aina rähinä ) ja yhdessä pelätään vihaisia, poikasia suojelevia lintuja.

Tekeekö kukaan koirien kanssa näin ? Vai jolkottavatko ne aina vierellä mihin ikinä ihminen kulkeekaan ?

Kissan ulkoiluttaminen on oikeastaan aika rentouttavaa – varsinkin aurinkoisena kesäpäivänä. Joskus nappaan kupin kahvia mukaan. Tai jos itseä ei millään huvittaisi mennä ulos kuuntelen mp3-soittimesta radio-ohjelmaa Assyrian historiasta.

Pikku seikkailun jälkeen kollille maittaakin raksut ja torkut nojatuolissa.