Toissapäivänä poikkesin Tiimarissa, joka pursusi kaikenlaista pääsiäistilpehööriä. Kaupassa oli kaksi iäkästä rouvaa, ja sivukorvalla kuulin, kun he keskustelivat siitä mitä aikovat jättää jälkipolvillensa.

 – Pajunoksia ja kortteja tulee taas paljon, huokaisi rouva punaisessa palttoossa.
 – Minä olen laittanut joka vuonna kaiken talteen, kertoi toinen, mustamyssyinen rouva.
 – Minä kyllä heitän aina kaiken pois: ajattelen jälkipolvia.
 – Niinhän minäkin ajattelen, selitti toinen.
(Oletan, että hän aikoo säästää tuleville kuitenkin muutakin kuin vanhoja kortteja.) Samainen nainen vielä jatkoi:
 – Minun äitini säästi aina kaiken myös. En ole hennonut heittää äitini tavaroista mitään pois. Tuovat muistoja mieleen.

Minä olen ollut elämäni aikana tyhjentämässä kahden kuolleen läheisen kodin jäämistöä. Ja kummallakin oli mielestäni aivan liikaa ylimääräistä. Säälin säästeliään rouvan lapsia: joutuvat perimään vieläpä isoäitinsäkin pääsiäiskoristeet!

Jäämistöjen tyhjentäminen sai minut lupaamaan etten kerää itselleni turhaa omaisuutta. Minun jälkeläiset eivät tarvitse menettää hermojaan niiden takia. Valitettavasti olen onnistunut huonosti. Minulla on komeron perällä kaikenlaisia laatikoita täynnä vanhoja muistoja. En koskaan henno niitä tuhota, vaikka tahtoisin. Uskottelen, että ehdin vielä aikanaan perkata kaikki: elän kuin eläisin ikuisesti. Ja jälkipolvet saavat siivota sotkut.

Kuulin hyvän vihjeen ylimääräisen rojun ongelmaan. Laita kaikki tarpeeton pahvilaatikkoon ja kirjoita siihen päivämäärä. Kun vuosi siitä on kulunut, etkä ole tarvinnut tavaroita (tai jopa unohtanut mitä siellä oli, kuten minulle on käynyt), heitä loota menemään.

Säästäminen ja uudelleenkäyttäminen ovat tietenkin hyviä asioita, eikä muutama muistoesine pahaa tee: palauttavat menneet mieleen. Ne kertovat keitä olimme – keitä olemme. Mutta liika on liikaa.