Lukeminen on minulle välttämättömyys – melkeinpä huumetta – mikä rentouttaa ja piristää samaan aikaan. Lisäksi lukeminen antaa myös tietoa; kirjat auttavat minua elämän pulmissa ja tuottavat ylentyneen olon. Ongelmana kuitenkin on, että kirjoja joita haluaisin lukea on niin paljon. Ja sitten on vielä ne kirjat jotka PITÄISI lukea… kaikki ne klassikot sun muut. Keksein, että jos lukisin nopeammin, tulisin viisaammaksi nopeammin - - homma ei mennytkään ihan kuten suunnittelin.

Lukeminenhan on myös taito, jota voi treenata. Lainasin Kalevi Kanteleen tekemän Nopean lukemisen oppaan, joka sisälsi harjoitteita joilla mm. lukunopeus kasvaisi, sanojen hahmotus paranisi ja tekstin sisäistys helpottuisi. Kirjan alkutesti ilmoitti lupaavasti, että olen nopea lukemaan, mutta voisin olla parempikin!

Olin innoissani – tekisin vain viikoittaiset tehtävät ja pian lukisin dostojevskin päivässä. Valitettavasti kuolemansyntini laiskuus iski jälleen ja kirja jäikin kesken. Kirosin lyhytjännitteisyyttäni. Itse asiassa aika moni kirja on jäänyt hyllylle pölyttymään. Siinäpä syy taas potea huonoa omaatuntoa.

Ratkaisu kurjaan oloon oli perinteinen ’ongelma ei ole minussa vaan ulkopuolella’ -kääntökikka. Syy on siis huonoissa kirjoissa. Suurin osahan on täyttä roskaa. Toisaalta hyviäkin löytyy riittävästi. ”Maailmassa on paljon hyviä kirjoja”, joku kerran sanoi ja täsmensi: ”lue vain parhaat”. Niin, miten löytäisin ne parhaimmat. Uskon, että jos joku kirja (tai elokuva, musiikki tai muu juttu) kolahtaa, se resonoi sielun kanssa juuri siinä ajassa ja paikassa. Näin ollen, se roskakirjan aika saattaa olla vasta kymmenen vuoden kuluttua.

Parhaimman kirjan tietäminen on mahdotonta, mutta keksein kokeilla haarukointia. Lainasin kirjastosta kymmenen vähänkin kiinnostavan tuntuista kirjaa. Luin kaikista kymmenen–kolmekymmentä sivua. Jos tympäisi, jätin loput lukematta. Tämä menetelmä kasvattaa myös epätäydellisyyden sietokykyä; kaikkea ei tarvitse tehdä valmiiksi, tai sen voi tehdä keskinkertaisesti (ainakaan lukemisessa ei sen suhteen ole niin suuria jälkiseurauksia).

Ja toden totta, sieltä kymmenen kirjan joukosta löytyy aina yksi, jonka haluaa ahmia kertaistumalta. Silloin se oli Gilles de Rais’n elämästä kertova Ritari Siniparta: sankaruutta, murhia, perversioita, okkultismia. Ehkä tällä metodilla jää Kalle Päätalon tuotanto lukematta, mutta katsotaan minne sieluni minua kuljettaa.

Laskettuani kirjan käsistä olin aivan innoittuneessa tilassa: haluan lukea lisää, lisää, lisää!!! Ja vain parhaimpia kirjoja tästä edes. Valitettavasti joudun kuitenkin edelleen tankkaamaan myös puuduttaviakin teoksia: Elintarvikealan perusteet ja sen sellaisia koulukirjoja.