Kello – hyvä renki, mutta huono isäntä. Kuinka päästä eroon sen orjuudesta, olen pohtinut, ja ottanutkin pieniä irtiottoja siitä. Olen pitänyt täysin kellottomia päiviä.

Aloitin Kelloton päivä –kokeiluni vuosi sitten. Päätin viettää päivän ilman mitään kelloa. Aluksi se osoittautui (minunkin yllätyksekseni) itselleni hieman vaikeaksi, niin että sitä piti harjoitella muutamanakin päivänä, mutta lopulta päässeeni sisään ajattomuuteen tunne oli mahtava.

Ensin pitää valita oikea päivä. Itselleni on yleensä sopinut sunnuntai, kun ei ole mitään sovittua tekemistä, töitä, harjoituksia, tv-ohjelmia tms. Toiseksi pitää poistaa kaikki kellot näköpiiristä, esim. seinäkellot, rannekello (josta olen ajat sitten jo luopunut), puhelimen ja tietokoneen kello. Modernit tekniset laitteet ovat osoittautuneet hankaliksi; niihin tuo ajan mittari on laitettu pysyvästi niin ettei sitä voi välttämättä edes kytkeä pois päältä. Täytyi siis teippailla kellot piiloon.

Ensimmäisenä päivänä elämä ilman kelloa oli välillä hiostavaa. Huomasin vilkuilevani vähän väliä seinälle, jossa seinäkello roikkuu. En osannut kuvitella olevani niinkin hirveä kelloon vilkuilija. Enemmänkin se on vain tapa. Toisaalta se voi myös antaa tietoa, ”missä vaiheessa olen menossa tätä päivää”, mutta yleensä se on turhaa.

Seuraavilla kokeilukerroilla osasin ottaa jo rennommin. En vilkuillut enää niin paljon olematonta kelloa. Aloin tekemään asioita oman henkilökohtaisen ja luonnon rytmin mukaan: tein niitä juttuja mitä halusin ja sen aikaa kun oli tarvetta. Heräsin silloin kun ei jaksanut enää nukkua tai kun aurinko paistoi silmiin. Ja menin nukkumaan kun en jaksanut enää valvoa (mikä toisaalta ei aina ole ihan järkevää – lopulta kun unirytmi yleensä kiepsahtaa nurinniskoin ja huomaan nukkuvani päivät).

Muistan eräänkin mitä täydellisimmän päivän (taisi olla vasta kolmas kelloton päiväni). Oli lokoinen, aurinkoinen kesäpäivä – läksin vaeltelemaan kaupungille. Tiesin missä yleiset kellot ovat, joten pystyin välttelemään niitä. Pikkukaupungissa kun elelen ei kauan tarvi odottaa, kun joku tuttu tulee vastaan: jutustelin aikani siis vastaantuleville kavereille. Sen jälkeen menin puistoon, josta löytyi lisää tuttuja: pelasin ruohikolla seurapelejä heidän kanssa. Lopulta palasin kotiin, kun vatsa halusi hiukan murkinaa. Se oli mitä auvoisin päivä: ei ollut kiire mihinkään. Tuntui, että minulle oli aikaa tarpeeksi. Tai oikeammin aika ei merkinnyt minulle mitään – siirryin ajattomuuteen. Sen sijaan, että olisin tuijottanut kelloa ja pohtinut seuraavaa tekemistäni, minä vain tein asioita. Annoin asioiden tapahtua. Aikaa oli aina tarpeeksi.

Jos onnistuisi elämään
koko elämänsä kellosta vapaana,
tulisi eläneeksi ikuisesti.
    – Robert Louis Stevenson