Rakastan juoda kahvia, siis hyvää kahvia. Oikeastaan pidän kahvittelusta ja sen rituaalinomaisesta tapahtumasta. Minulle se on tärkeä osa joutenoloani. Pidän myös mukavissa kahviloissa oleilusta. En kuitenkaan ole kofeiiniriippuvainen, enkä tarvitse kahvia piristeenä. Minulle riittä hyvin yksi hetki päivässä tuon virvokkeen kanssa.

Aina en ole kuitenkaan juonut kahvia. Aloitin sen vasta todella myöhään (jos nyt normaalisti aloitetaan kahvinjuonti joskus peruskoulun lopussa tai vähän sen jälkeen). Olin kahvia joskus maistanut, mutta en siitä erityisemmin välittänyt. Kaikki kuitenkin muuttui eräänä päivänä lopullisesti.

Olin vaihdossa Shanghaissa kolmisen vuotta sitten. Luokkakaverini ja ystäväni kertoi yhtenä iltana käyneensä juuri kahvilla eräässä miellyttävässä paikassa. Hän oli siellä käynyt jo useammankin kerran. Kahvila oli lyhyen metromatkan päässä, mutta kuitenkin sen verran syrjässä isoista kaduista, että ihmettelen miten hän on sinne ylipäätään joskus mennytkään. Ystäväni pyysi tulemaan mukaan seuraavan kerran, kun hän menee sinne. Ja niin tulin mukaan. Katutasolta laskeutui muutamat portaat alas hämyiseen ja elegantisti siustettuun pieneen kahvilaan, jossa leijaili tupakansavu. Tilasimme listalta kahvit. Valikoimaa oli noin kahtakymmentä eri paahtoa (taisipa olla myös maineikasta Blue Mountainia). Jokainen kuppi valmistettiin erikseen vakuumikeittimellä, millaista en ollut aikaisemmin nähnyt. Vekotin näytti enemmänkin alkemistin työvalineeltä kuin kahvinkeittimeltä, kun sitä käytettiin kaasukeittimellä. Mutta kuinka taivaallista se kahvi olikaan. Kallista suomalaisenkin hintatason mukaan, mutta sen arvoista. Join samantien kaksi kuppia. Kahvi nousi päähän, sai aikaan kummaa sisäistä värinää, jota kanssaolijoiden tupakansavu vielä varmasti vahvisti. Sen jälkeen sieluni oli myyty kahville – paholaisen mustalle juomalle. Mainittakoon vielä, että kahvilassa työskenteli myös sympaattisia tarjoilijattaria, joita tuli ikävä lähtiessä takaisin Suomeen.

Nyt kun olen Kokkolassa muistelen kaiholla noita aikoja. Täällä kun ei ole yhtään sielukasta kahvilaa. Kavahdan täällä olevia ostareiden hälyisiä kahvipaikkoja, joissa espresso on laimeaa. Tai lounasruokaloita, joissa kahvi on seissyt termarissa monta tuntia. Nostalgian nälkään olen lukenut kuvauksia ”vanhoista hyvistä ajoista”, kahviloista, joissa taiteilijat ja ajattelijat kokoontuivat. Niin, ja voihan kahvilassa olla yksinkin. Nimenomaan yksin yhdessä. Katsella kun ihmiset kulkevat kadulla, lukea hieman jotain kirjaa, laskea se käsistä ja antaa ajatusten virrata.

Siitä onkin virinnyt ajatus, että perustaisin Kokkolaan kahvilan, sellaisen, jossa itse viihtyisin. Tosin, jos tarkemmin ajatellaan, en tietenkään tahtoisi sellaisessa olla töissä vaan asiakkaana. Rakastan enemmänkin ajatusta omasta kahvilasta, kuin omaa kahvilaa. Täällä pikkukaupungissa kaikki kahvilat menevät viideltä viimeistään kiinni, mikä on kummallista. Silloin kun ihmiset tahtoisivat juoda kahvinsa ja heillä olisi siihen aikaa, on paikat kiinni. Lisäksi kaipaan yökahviloita joita Kiinassa oli. Miksi nukkua, jos voi valvoa koko yön kahvilassa! Unelmoin, että pääsisin Keski-Euroopassa käymään tutkimaan kahviloita, joista olen lukenut. Miksi olen mennyt täyttämään pääni kaikilla näillä ajatuksilla. Etäiset haavethan nimenomaan pitävät ihmiset levottomina. Sitten meihin valetaan uskoa, että rahalla nämä unelmat voidaan toteuttaa. Raha taas  edellyttää työntekoa ja vaivannäköä. Ja se on kaikki pois joutenolosta.