Tänä kesänä valmistuin viimein koulustani. Kaksi vuotta olin sitä pantannut, kun en ollut kirjoittanut kirjallista opinnäytetyötä valmiiksi. Tuona aikana olin välillä jouten, välillä töissä. Välillä työstin opinnäytettä ja välillä tein kaikkea muuta muka tärkeämpää. Välillä jouduin hermoilemaan anoessani lisäaikaa opiskeluun, kun en ollut juurikaan edistynyt. Lopulta kuitenkin yliopettaja asetti deadlinen kesäkuulle ja se sai minut lopulta kirjoittamaan tutkimuksen valmiiksi. Deadline on hyvä asia. Harmi vain ettei omat asettamani deadlinet toimi. Olen kai liian viisas, että tajuan niiden olevan itsepetosta.

Siinä sitten  vähän valmistumiseni jälkeen oli aurinkoinen kesäpäivä ja vietin aikaani maleksimalla kaupungilla. Silloin yllättäen tunsin nyt-hetken täydellisesti. Tunsin itseni ja ympäröivän maailman olevan täysin läsnä. Tuntui, että menneisyys ja tulevaisuus olivat kokonaan kadonneet. Mikään menneisyyden asia ei painanut mieltäni. Ei ollut opiskelua. Se oli pois alta lopullisesti. Ei myöskään ollut tulevaisuutta. Ei ollut työtä mihin mennä. Toimeentuloni oli turvattu työttömyystuella. Ei ollut myöskään mitään muita päämääriä, tavoitteita, tarpeita tai pakkoa. Aurinko paistoi ja oli erittäin miellyttävä sää. Tunsin, että kaikki, aivan kaikki, koko maailma, oli tässä ja nyt.

Tässä – kutsutaan sitä nyt vaikka totaaliseksi nyt-hetkeksi – tuntui myös itse valitsevansa tekonsa. Vapaa tahto tuntui voimakkaana, vaikkakin valinnat koostuivat aivan pienistä asioista, kuten kääntyäkö risteyksestä, mihin kauppaan mennä, istunko vai jatkanko matkaa. Mutta tunto valinnanvapaudesta oli voimakas. Jos minun olisi silloin ollut "pakko" mennä töihin, niin tuskin tuntisin tai muistaisin, että minä itse valitsen mennä töihin. Kun vuosi sitten talvella olin töissä todella surkeassa paikassa, tuntui kuin olisi pakko mennä töihin. Aamulla, kun heräsin, se tuntui enemmänkin ennaltamäärätyltä kuin valinnalta. Opeinko tästä mitään? Että ihminen valitsee itse. Myös vaikeissa tilanteissa. Tekee valintoja koskien koko elämää. Niin kai, sitä vain on vaikea muistaa. Toisaalta, voihan olla, että vapaa tahto on vain illuusio tai näkökulma maailmaan.

Siinä sitten ulkona puiston penkillä istuessa mietein, että tältäkö joutilaista aatelisista tuntui aikoinaan. Joskus luen kadehtien kuvauksia englantilaisen yläluokan joutopäivistä. Heillä tuntui olevan loputtomasti aikaa (tai aika oli lakannut merkitsemästä mitään). Toisaalta en ole varma onko täydellinen nyt-hetken kokeminen välttämättä aina mikään miellyttävä asia. Ehkä tässä ja nyt -tilassa voi olla myös surullinen, vihainen, kivuissaan... (Tosin, jos menneisyys ja tulevaisuus lakkaavat, voisi kuvitella monien mieliharmienkin lakkaavan.) Myös pitkästynyt. Aateliset tunsivat myös pitkästymistä, kun heillä ei ollut pakkoa eikä pyrkimystä mihinkään. Heidän täytyi täyttää nyt-hetkensä alati erilaisilla huvituksilla. Tunsin tuona päivänä olevan kuin joutilas aatelinen, ilman velvoitteita mihinkään. Ainoastaan ruokaa pitää yhä laittaa. Aatelisille sekin kannetaan suoraan eteen. Voi mitä elämää!