Olin pihtaillut yhtä suklaakonvehtia keittiön kaapissa jo monta monta päivää, kunnes tänään sen lopulta söin. Sain kai konvehtin jostain kahvilasta, enkä silloin sitä heti syönyt, vaan otin mukaan. Olin viettänyt suklaapaastoa ja ajattelin nauttia sen joskus myöhemmin. Siihen täytyisi löytyä jokin erityinen, rauhallinen hetki. Herkuttelin ajatuksella kuinka nauttisin sen konvehtin, mutta jouduin aina siirtämään sitä seuraavaan päivään, kun hetki ei tuntunut oikealta. Nyt sitten nautein konvehtin hyvän kahvin kanssa – ja se maistui taivaalliselta! Pieni pidättäytyminen ja ajatuksellinen valmistautuminen voimistivat elämystä. Olisin milloin vain voinut hotkaista suklaan suihini, mutta se ei olisi maistunut yhtä hyvälle. Nautiskelussa siis on kyse jostain henkisestäkin.

Jos olisi mahdollista, tutkisin asiaa, että kummat nauttivat enemmän, rikkaat vai köyhät. Mutta nautinto on niin subjektiivista, että siihen tuskin löytyy vastausta. Olisi hienoa olla äveriäs ja syödä aina herkutellen, mutta eikö ole mahdollista että siihenkin ajan myötä turtuu, kun herkut eivät lopulta tunnu yhtä hyviltä. Rikkaat tuntuvat löytävän valittamisen aihetta ruoastaan. He tympääntyvät ja marisevat, että siellä ravintolassa tämäkin olisi ollut parempaa. Itsekin huomaan sortuvani joskus tällaiseen snobismiin (ja heti kadun sitä); voivottelen, että kahvi on huonosti valmistettu, kun pitäisi iloita että ylipäätään voin juoda kahvia.

Näyttäisi siltä, että köyhän nautinto on suurempi, kun hän herkuttelee harvoin. Muinaisen Kreikan Epikuroskin tuli samaan johtopäätökseen. Hän kannatti nautiskelua, mutta järkevää sellaista. Liiallinen mässäily johti pahoihin jälkiseurauksiin. On parempi nauttia harvoin (muttei elää kuitenkaan nälässä). Epikuros kirjoittaa näin:

Pidämme myös itseriittoisuutta suurena hyvänä – emme siksi, että eläisimme aina niukasti, vaan siksi, että tyytyisimme niukkuuteen silloin, kun meillä ei ole paljon, aidosti vakuuttuneina siitä, että ylellisyydestä  nauttivat makeimmin ne, jotka sitä vähiten tarvitsevat.

Hänelle elämän päämääriä olivat mielenrauha ja kivuton ruumis. Itse taidan olla hieman epikurolainen.

Minäkin olen vähätuloinen ja syön usein askeettisesti (vieläpä kun ruoka vain kallistuu). Täytyy kuitenkin pitää varansa; ettei vain köyhyyden ja vaatimattomuuden ylistys olisi psykologinen puolustuskeino; jos en voi saada määrällisesti enemmän nautintoja kuin rikkaat, ainakin laadullisesti voitan ne. Sama ajatus kuin, että rumat ylistävät sisäistä kauneutta (olen myös sisäisen kauneuden kannattaja (ja vähän ulkoisenkin)).

Kaikkein eniten kuitenkin säälin heitä joille syöminen on välttämätön paha. He vain lappaavat pikaisesti sisuksiin kehnon sapuskansa ja rientävät töihinsä. Myönnän kyllä, että toisinaan ruoanlaitto tylsistyttää ja olen myös toivonut pilleriä, jossa olisi kaikki tarvittava ruoka. Väittävät, että kyllä köyhäkin voi syödä hyvin. On tietenkin totta, että ruoanlaitto vaatii osaamista, aikaa ja raaka-aineita (maustehyllyni on iso, mutta viitsimiseni pientä). Mutta jos puhutaan oikeasti köyhistä, joita Suomessakin on, niin he joutuvat syömään mitä käsiinsä saavat.

Ehkä ruoasta nautiskelu vaatii hieman aikaa ja rauhallista tutkiskelua. Siten syntyy kulinaristista sivistystä. Mutta varmasti ilman sitäkin jokainen löytää oman herkkunsa, vaikka kebab ranskalaisilla.

Epikuroksen tärkeimmät säilyneet kirjoitukset löytyvät Diogenes Laertioksen teoksesta Merkittävien filosofien elämät ja opit.