Puhuessaan kriiseistä ihmiset käyttävät sanaa niin huolimattomasti, että sen sisältö jää monesti hämäräksi. Itsekin olen usein vitsaillut, että elämäni ei olekaan kuin yhtä kriisiä, tarkoittaen, että mietin monesti elämäni tarkoitusta. Kuitenkin, minuunkin iski jonkinlainen kriisi sen jälkeen, kun olin saanut opinnäytetyöni valmiiksi. Sanotaanko eksistentiaalinen kriisi, jolloin ahdistus kalvaa mieltä ihmisen kysyessä olemassaolon tarkoitusta ja tekemisen mielekkyyttä. Mieleni valtasi tyhjyys, kun yht'äkkiä elämässäni ei ollutkaan pakkoa mihinkään. Minulla ei liioin ollut mitään tavoitteita tai pyrkimyksiä. Mitättömällä työttömyystuella pystyin elelemään, mutta minulla ollut mitään tulevaisuuden suunnitelmia, ei työtä, ei jatko-opiskelua. Mieteinkin kesän ja syksyn, mitä oikeastaan pitäisi tehdä. Mitä minä haluan tehdä. Mitä toiveita, unelmia ja haaveita minulla on. Sekä niitä syitä miksi ihmiset tekevät asioita. Mikä ihmisiä motivoi. Miksi pitäisi ylipäätään tehdä mitään, eli mikä saa minut liikkeelle, kun herään aamulla.

Kun ihminen on rauhassa, yksin ja hiljaa, alkaa olemassaolon paino tuntua ja tällaiset kysymykset hiipiä mieleen. Yleensähän ihmisen päivät täyttyvät kaikesta tekemisestä, ettei mitään tärkeitä kysymyksiä ehdi miettimään. Ja jotta tästä tekemisestä saisi vapaata, ihminen tekee vielä enemmän, että pääsisi kalliille lomamatkalle ulkomaille, missä rentoutua. Sielläkin mielen täyttää se kaikki uusi ihmeteltävä ja tekeminen.

Väitetään, että eksistentiaalinen ahdistus johtuu ihmisen kuolemanpelosta, ja on koko ajan taustalla kaikessa mitä teemme. Se laittaa meidät liikkeelle, tekemään, todistamaan elossa olemisemme. On myös esitetty näkemys, että ahdistus syntyy, kun elämästä katoaa kaikki mielekkyyden kokemusta synnyttävät tekijät (kuten ihmissuhteet, työ, harrastukset yms.). Minä en tiedä vastausta, mutta tunnen kyllä seuraukset.

Sikäli kriisi antaa väärän mielikuvan. En minä nyt sentään hiuksia ole päästäni repimässä. Zeniläisyys on opettanut ottamaan rauhallisesti; havannoimaan, jos mielessä ja kehossa tuntuu oudolta, eikä suinpäin vain turruttamaan uusia tuntemuksia. Kuten tiedämme, on kriisissä myös mahdollisuus. Mahdollisuus nähdä maailma uudelta kantilta. Siksi onkin hyvä kriisiyttää itseänsä. Ei paljon. Vaikka vähän vain. Mutta se tarvitsee rauhallisuutta ja omaa aikaansa. Tullakseen ahdistus tarvitsee pitkästymistä ja yksinäisyyttä (enkä nyt tarkoita yksinäisyyttä, jossa ihmissuhteita ei ole). Olen tuntenut itseni hyvin onnekkaaksi. Kaikilla ei ole aikaa vetäytyä omaan rauhaansa ja miettiä elämän tärkeitä asioita. Toivottavasti kaikki saisivat joskus sellaisen hengähdystauon.