Pari päivää sitten arjen pienet tutkimusretkeni – harrastamani tahallinen eksyminen – osoittautui palkitsevaksi. Lähdin aluksi vain juoksulenkille, mutta hetken päästä jo mutkittelin uusille teille. ’Mikäs tie tämä on – en ole ennen tästä mennytkään’, hölkkäsin innostuneena ja lopulta mutaisen metsäpolun päästä löytyi yllätys: hylättyjä, kokonaan sekä osittain tuhoutuneita kesämökkejä ja asuntoja, joita luonto oli jo alkanut vallata itselleen. Niitä oli sen verran monta, että siellä riittää tutkittavaa useamman käyntikerran verran.

Minua on aina kiinnostaa erityisesti kaikki hyljätyt paikat; kuten myös tuhon, rappion ja kuoleman paikat; etäiset, syrjäiset paikat; paikat missä ihmisiä ei liiku. Niissä vaivun ihanaan melankoliaan, kun mielen täyttää ajatukset yksinäisyydestä ja kaiken katoavaisuudesta.

Rakastan öisen hautuumaan sammaloituneita kiviä, myrskyävää merenrantaa mustine pilvineen, tehdasalueen savuja taivaalla, yksinäisiä pitkiä maanteitä, tyhjän leikkikentän liikkumattomia keinuja, rumia kaikki-on-revitty-alas-työmaita ... oikeastaan mikä tahansa paikka muuttuu kiehtovaksi kun on yö!

Tyhjissä taloissa voin tutkia merkkejä eletystä elämästä. Kuvitella edellisten asukkien tekemisiä; keksiä tarinoita heidän elämästään – mikä on sitä aivan tavallista: unelmia - pettymyksiä, iloja - suruja.

Joskus jätän jonkun oman merkkini käynnistäni: kirjoitan seinään, jätän jonkun esineen tai järjestelen tavaroita. Joskus puolestaan otan mukaan jotain itselleni ( eräänkin purku-uhan alla evakkoon lähteneen perheen talosta kaappasin itselleni heidän jälkeensä jättämiä huonekaluja ).

Tietenkin jännitys on osa viehtymystä: taskulampun valossa kun yrittää edetä talon vintillä; tai kun soluttautuu lukittuun tehtaaseen kellariluukun kautta ( mikä onnistuu vain pakkasella, kun tulviva alakerta on jäätynyt kävelykelpoiseksi ).

Vaikka tällaiset tuntemukset lienevät yleisiä, tulee silti joskus miettineeksi, että mitä kaikkea se ihminen rakastaakaan.