Haluatko tulla ennemmin onnelliseksi kuin vauraaksi?

Onnellisuus tulisi olla politiikan päämäärä – sehän on itsestään selvää. Tällä ajatuksella Osmo Soininvaara aloittaa pamflettinsa Vauraus ja aika. Vaikka onnellisuuteen vaikuttaa monet seikat joihin ei politiikka liity (esim. ihmissuhteet, terveys, luonteenlaatu), niin on asioita joihin politiikalla voidaan vaikuttaa, esim. työttömyys ja sosiaalinen turvallisuus, sekä avunsaanti sosiaalisiin ja terveydellisiin ongelmiin.

Soininvaaran teoksen pääsanoma on, että uuvuttavan vaurastumisen tavoittelu tulisi vaihtaa laadukkaaseen vapaa-aikaan. Tarvitsemme mielekästä elämää, johon liittyy itsensä kokeminen arvostetuksi, ylpeys omista teoistaan ja toisten auttaminen – kaikki nämä ovat onnellisuuden rakennuspuita.

Vauraus on suhteellista, täsmentää Soininvaara, ja kuvaa vaurastumista kilpavarusteluna. Se on nollasummapeliä, jossa vertailemme itseämme muihin. Jos kaikki rikastuvat yhtä paljon, ei kenenkään vauraus nouse, ja olemme kaikki samalla tasolla. Joudumme kuitenkin kamppailemaan rikastuaksemme, sillä jos putoaa kelkasta, niin joku kyynärpäisempi kerää potin.

Senhän pitäisi olla kaikille selvää, että riittävä elintaso on saavutettu länsimaissa jo 70-luvulla. Ihmisen ikiaikainen tavoite on ollut (suurpiirteisesti sanottuna) elää paratiisissa. Nyt se olisi aineellisesti mahdollista.

Muussa tapauksessa kirja jäisi vain tylsäksi onnellisuusfilosofiaksi, ellei Soininvaara ansiokkaasti avaisi yhteiskunnan maallisen vaurastumisen mekanismeja ja kapitalistista kilpailua, sekä ehdottaisi niihin muutoksia.

Vauraus voidaan  nähdä – ei vain tulojen kasvuna , vaan –  työhintojen laskuna. Elintason nousu viime sadan vuoden aikana on johtunut ruuan ja teollisesti tuotettujen tavaroiden työhintojen dramaattisena alenemisena; tuotanto on tehostunut, joten tarvitaan vähemmän työtunteja tehdäkseen sama aikaiseksi.

Meitä käsketään kasvattamaan kansantaloutta, jotta veroja saataisiin kerättyä enemmän säilyttääksemme nykyisen hyvinvointivaltion. Soininvaaran mukaan väite on kuitenkin väärä, sillä rahan kuluminen julkisiin menoihin ja tulonsiirtoihin vuosi vuodelta enemmän, johtuu suurimmalta osaltaan taloudellisesta kasvusta: tuottavuuden kasvaessa nousevat myös palkat; julkiset menot ovat sidoksissa palkkatasoon.

Eikö olekin jotenkin avutonta, että täytyy valmistaa enemmän roinaa ja hampurilaisia, jotta veropohja riittäisi julkisten menojen maksamiseen, heittää Soininvaara.

Hyvinvointivaltion rahoituksen kannalta on ongelmallista, että verorahoitteisesti maksettavien julkisten palveluiden (kuten opetus, sairaan- ja vanhustenhoito) työhinta ei kuitenkaan laske. Tätä  ilmiötä kutsutaan Baumolin taudiksi. Se on ikääntymisen ohella keskeisiä syitä pohjoismaisen palveluvaltaisen hyvinvointimallin vaikeuksiin.

Soininvaara puntaroi tuotannon kasvun tuomaa hyötyä; mitä jos vaihtaisimme kasvun rahan sijasta aikaan? Vuodesta 1985, jos olisimme käyttäneet tuottavuuden työnajan lyhentämiseen, olisimme mekaanisesti laskettuna voineet lyhentää työaikaa kolmanneksen. Tämä olisi mahdollistanut nelipäiväisen työviikon ja kolmen kuukauden vuosiloman. [Ekonomit tietenkin tyrmäävät ajatuksen: emme ainoastaan kilpaile toisten suomalaisten kanssa, vaan Suomi kilpailee kaikkien valtioiden kanssa.]

Vain osa kaikesta tuottavuudesta olisi voinut vaihtaa työajan lyhentämiseen, koska tuottavuus kasvoi eri aloilla eri tahtiin. Kahdenkymmenen vuoden aikana työn tuottavuus on teollisuudessa 2,5 -kertaistunut: kahdessa päivässä tehdään työ johon ennen meni koko viikko. Koko teollisuuden ala on kuitenkin vain kaksinkertaistunut, koska siellä tehdyt työtunnit ovat vähentyneet neljänneksen. Työntekijöiden määrä on puolestaan vähentynyt sadallatuhannella. Mitä parempi tuottavuus, sen vähemmän tarvitaan työntekijöitä.

Tilastot kertovat, ettei työaika ole kovin merkittävästi sadassa vuodessa muuttunut (vaikkakin on vaihteluakin ollut), mutta se jakaantuu nykyään epäoikeudenmukaisemmin. Työaika on kokonaisessa palkkatyössä lyhentynyt huomattavasti, mutta kokoaikatyötä tekee suurempi osa väestöstä naisten siirryttyä palkkatyöhön. Tämän lisäksi kotityöt odottavat kotona työpäivän päättymistä.

Työvoimatutkimusten mukaan Suomessa on meneillään kehitys, jossa korkeasti koulutettujen tosiasiallinen työaika pitenee ja vähän koulutettujen lyhenee. Kansantalouden rationaalisuus näyttäisi vievän voiton maalaisjärjestä. Työnantajan vaatimukset, urakilpailu, työntekijän oletettu tai todellinen korvaamattomuus – ja myös mielenkiintoinen työ – ajavat hyväosaisia ankarampaan työntekoon – ja vähän koulutettuja pakotetaan epätyypillisiin työsuhteisiin. Tämä uusi ns. prekariaatti ihmisryhmä on pakotettu vajaatyöllisyyteen ja jatkuvaan epävarmuuden tilaan.

Soininvaara esittää kirjassa ratkaisuja nykytilaan. Työajan lyhentämisestä ja muista pitäisi päättää yhdessä, johtuen siitä kuinka koko yhteiskunta on kilpailuhenkisyyden läpikyllästämä.

Ensimmäinen ehto muutokselle on, että vapaus henkilökohtaisiin ratkaisuihin sallitaan: on vapautettava työaika kansalaisten itsensä päätettäväksi. Myös talouspolitiikka täytyy muuttaa pehmeämpään suuntaan. Lisäksi kansalaistoimintaa tulee lisätä eloisamman vapaa-ajan yhteiskunnan rakentamiseen.

Lukuiset esteet rajoittavat työnteon vapautta, esim. työlainsäädäntö ja monet sosiaalipoliittiset etuudet on kirjoitettu lakiin kokopäivätyötä ajatellen.

Soininvaara ehdottaa perustulon käyttöönottoa. Se tekisi pelisäännöt selvemmäksi, järkevöittäisi kannustimia ja antaisi ihmisille itselleen enemmän päätösvaltaa omasta elämästä. Yhteiskunnassa, jossa voi itse päättää työaikansa pituuden, perustulo toimisi selvästi johdonmukaisemmin ja reilummin kuin nykyinen sirpaleinen ja kannustimiltaan vääristävä tulonsiirtojärjestelmäämme. Perustulon myötä ei tarvitsisi koko ajan asioida viranomaisten kanssa.

Pelisääntöjä tulisi muuttaa, että riskejä kaihtamattomat hakeutuisivat epävarmoille aloille ja turvallisuutta haluavat pysyvämpiin paikkoihin, kun nyt se menee toisinpäin: epävarmoilla aloilla maksetaan huonompaa palkkaa.

Vapaa-aikaan liittyy myös tärkeä ominaisuus, sen sosiaalinen moninkertaistuminen. Vapaa-aika nimittäin tuottaa enemmän hyvinvointia, mitä enemmän sitä on muillakin. Työtön tuskin iloitsee kaikesta ylimääräisestä ajastaan, jos on yksinäinen.

Vapaa-ajan kasvaminen voisi lisätä hyvää: kotitöitä tehtäisiin enemmän ja paremmin; meillä olisi enemmän aikaa perheelle ja kanssaihmisillemme; järjestötoiminta ja yhteisöllisyys lisääntyisi; asuinkortteleihin saataisiin enemmän elämää.

Tarvitsemme vähemmän kiirettä ja enemmän yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Tämä sotii taloudellista tehokkuutta vastaan, mutta Soininvaaran mukaan meillä on varaa luopua nopeimmasta mahdollisesta talouskasvusta tähdellisempien asioiden hyväksi.

Soininvaaralta ilmestyy uusi kirja syyskuussa 2010: