Minulla ei ole mitään muuta kuin tämä hetki. Jotain tällaista sanoin kun kavereiden kanssa pelattiin korttia puistossa ja puhuttiin lähitulevaisuudesta; eräällä alkaisi työt ja toisella loma; ja minulla ei kertakaikkiaan mitään.

En päässyt siihen yliopistoon mihin hain, en ole saanut töitä, olen juuri eronnut ja kaiken lisäksi irtisanoin asuntoni eikä uudesta ole tietoa. Tämä on tilanne jota voi katsoa ja tunnustella ihan vastakkaisilta kanteilta. Olen tyhjyydessä – olen vapaa.

Hyvänen aika, minähän voin tehdä mitä vain! Myyn vaikka omaisuuteni ja alan kiertämään maata. Riittääkö minulla luonnetta siihen. Todellakin – ainoa mikä estää minua on minä itse.

Kuka se oli, joka uskalsi herättää minut kesken unien koputtelemalla ikkunaan!! Etkö tiedä, että olen vaarallinen juuri herättyäni - - ainakin itselleni ja lähiympäristölle.

Unen ja valveen rajamailla nimittäin minun todellisuudentaju ja kehonhallinta katoaa tyystin. Pahimmat tapaukset ovat sattuneet herättyäni äkillissesti kesken päiväunien. Annas kun kerron.

Kerran herättyäni kesken torkkujen en tiennyt kuka olin ja missä. Vaelsin pitkin kämppääni hetken mieli hämäränä, kunnes pikkuhiljaa alkoi nuppi selkiintyä.

Erään kerran säpsähdin hereille ja olin aivan paniikissa. Olin juuri palannut töistä järkkärinä, mutta mieli oli näköjään vielä työpaikalla. Sekoilin aikani, kunnes puolisoni valisti minua missä olin ja jatkoin unia.

Kerran puolestaan loikkasin tokkurassa aivan liian rivakkaasti ylös ja samalla voimalla paiskauduin, kuin lentämällä, olohuoneesta keittiöön kaatuen kahvinkeittimen päälle ja rikoin lasisen kahvikannun. Edelleenkin kierrän kirppareita, josko löytäisin samanmerkkisen käytetyn (KRUPS, hinta uutena 20 €).

Olen pahoillani, etten tullut nyt tapaamaan sinua, kuka oletkin, millä asialla lienetkään. Jos joku koputtaa ikkunaani, tiedän hänellä olevan tärkeää asiaa. Säntäsin siis nytkin ylös, mutta pikaisen kehon ja mielen skannauksen jälkeen totesin etten voinut tavata ihmisiä tällä kertaa. Ties mitä olisi tapahtunut! Olisi pitänyt laittaa sellainen roopeankkamainen häipykää-kyltti pihatien varteen ennen nukkumaan menoa, kuten oli käynyt mielessä.

Tässä puhuu nyt katkera äijä. Luulin nyt leipurin ura urkenevan, tai ainakin jotain pientä pätkää, mutta ei. Miksei tällaista mukavaa tyyppiä haluta joukkoon. Juurin sain kuulla, että yksi tuttu sai duunipaikan. Minua eivät huolineet, vaan ottivat nuoren ja nätin tytön.

Miksi vaan sellasia tyttösiä? 20 kg jauhosäkit nousee keviästi olalle, kun olen alkanut salillakin käymään!! Mut kyllähän mä tiedän mitkä on ne syyt.

Kun pomona on vanha setämies, niin totta kai se tahtoo vähän nuoruutta ympärilleen. Antavat kuulemma vielä lahjojakin näille työntekijöille (pitäkää varanne tytöt!).

Lisäksi nuoret ovat tietämättömiä. Ja tytöt yleensä vieläpä kilttejä. Ei ole välttämättä tietoa  työsopimuksista, oikeuksista tai muista jutuista. Ja tunnollisina eivät uskalla valittaa, vaan kiltisti alistuvat. Me vanhemmat osataan valitettavasti jo vaatia.

Jopa naisvaltaiset paikat haluavat näitä ”kilttejä” tyttöjä. Eräässä työpaikassa naisporukka oli valitsemassa uutta piikaa itselleen. Kylläpä kävi tuohtunut porina takahuoneessa, kun kandidaatti oli uskaltanut kysyä toiselta työntekijältä palkasta ja työsopimuksesta. Siinä sitten naisväki yhteen ääneen moitti ettei rahasta sovi puhua, sen kun pelättiin alkavan hiertää välejä. Ei ihme, että naisten euro on 80 senttiä!

Juttelin hieman tämän kokelaan kanssa ja selvisi, että hän oli myös karaistunut; oli joutunut käymään läpi monet työpaikat, byroot, työkkarit ja kelat. Kuulin juuri, että tämä työpaikka on nyt onnellisesti saanut yhden tarpeeksi kokemattoman tytön töihin.

Se on maaginen laki, että samanlainen vetää puoleensa samanlaista; raha tulee rahan luokse. Niille joilla on jo töitä saavat niitä enemmän. Yritin huijata kohtaloa, mutta ei näytä onnistuvan.

Olen niin kyllästynyt, että hylkään tämän maallisen maailman. Luokseni on aina tullut taide ja hengentieteet ovista ja ikkunoista. Voipi olla että nyt vihkiydyn vain kauneudelle ja filosofialle. Rahaa ei tule, mutta olenpa onnellinen. Täytynee siis tehdä kuten kohtalo on määrännyt ja tarttua niihin.

Olisi ollut parempi jos olisin syntynyt vaikka tuhat vuotta sitten. Eläisin jossain luostarissa keskittyen sielullisiin pohdintoihin. Siellä sitten oltaisiin kasvimaan kuokkimisen jälkeen Tuomas Akvinolaisen kanssa nautittu salaa pienet liköörit ja mietitty kuinka monta enkeliä mahtuikaan nuppineulan kärkeen.

Rakas isä,

Päätin kirjoittaa ajatuksistani. Kun viimeksi automatkalla tuli juttua miten erilainen nykyinen sukupolvi on, koskien siis työn tekemistä. Ei kerennyt siitä sen pitempään puhua, kun piti jo hypätä kyydistä pois ja mennä kotiin. Mutta kysymys jäi muhimaan mieleen ja jälkikäteen tuli ajatuksia, joita yritän tässä kiteyttää.

Se alkoi siitä kun sanoit että veljeni vaihtoi työpaikkaa toiselle paikkakunnalle, kun edellinen mesta oli niin kuollut, ja uudessa on parempia bileitä. Sitä vähän hämmästelit, että kun juhliminen on nykyään niin tärkeää, että sinun aikanasi työt ”vain tehtiin”.

Sinun ja minun sukupolvien välillä on varmaan moniakin eroja, mutta yksi on tuossa työssä. Maailma muuttuu nopeasti ja kaikki käy epävarmemmaksi. Mun sukupolvi ei voi enää luottaa, että olisi pysyviä työpaikkoja. Tilanteet vaihtuu nopeasti. Kun ympäristö ei ole enää pysyvä niin mikä sitten on ?

Kunkin minuus on ainut pysyvä. Tai pysyvin (muuttuu ja lakkaahan sekin). Siksi me halutaan keskittyä tekemisissämme omaan itseemme. Haluamme panostaa itseemme, niin henkisesti, fyysisesti, sosiaalisesti ja spirituaalisesti.

Kukin tekee sen eri tavalla. Joku panostaa harrastukseen, tai oppimiseen, ammattiosaamiseen, tai avartaviin kokemuksiin jne. Mutta tietenkin myös nauttimiseen, koska nautinto on osa kehoa, osa minuutta. Ja keho on totta. Me halutaan elämässä, että ollaan hyviä duunissa, mutta myös että työn lisäksi on hyviä juhlia. Mitä siihen ikinä liittyykään: hyviä ystäviä, uusi tuttavuuksia... pelejä, leikkejä, keskusteluja... soittoa, tanssia, laulua... päihteitä, seksiä, seikkailuja... vauhtia ja vaarallisiä tilanteita. Mitä kellekin. Varmasti käy joillekin myös niin että nautinnosta tulee ainut elämän alue, jota ”kehitetään”. Varsinkin kun elämä on epävarma kaaos.

Mutta paljon on ihmisiä, niin kuin minä, jotka haluavat alati kehittyä. Ja sekin tuntuu välillä raskaalta, kun haluaa olla hyvä, arvostelee itseään ankarasti, eikä anna armoa itselleen. Osa nuorista haluaa uudistaa työelämää ja olla siinä hyviä, ja sitten jotkut vanhat jäärät torppaa asian. Sitten ei enää halutakaan tehdä töitä (niin, työnantajat ei välitä meistä, niin miks me välitettäis työnantajista!). Miksi keskityttäis vaan työhön, kun ei sekään tuo varmaa onnellisuutta.

No joo, en nyt halua masistella. Työelämän murros on käynnissä ja uskon parempaan maailmaan. Siellä tehdään töitä, mutta sillä on paljon enemmän merkityksiä. Siltä halutaan enemmän. Sille halutaan antaa enemmän. Sen avulla halutaan antaa muillekin enemmän.

Terveisin,
poikasi

Sain taannoin yhden ihmisen myöntämään, että kiireettömämpi työtahti on hyvä. Ja hän oli vieläpä pomoni!

Minulla oli nimittäin arviointi edellisessä harjoittelupaikassa. Läsnä olivat lisäkseni pomo ja pari opettajaa, joiden kanssa kävimme läpi eri oppimisalueita. Niitä sitten arvioitiin ja pisteytettiin. Annoin itselleni työnteon säntillisyydestä täydet kolme pojoa.

Yllättäen pomo olikin eri mieltä. Hänen mielestään taukoni olivat liian pitkiä. Koskaan aikaisemmin hän ei ollut asiasta maininnut, emmekä edes olleet taukojen pituuksista sopineet.

”Sun täytyy antaa mulle enemmän töitä, jos mulla näyttää olevan ylimääräistä aikaa”, sanoin. ”Meillä on vain erilaiset tavat tehdä työtä.” Selitin, että näen työpäivän janana johon sijoittaa työt jotka täytyy päivän aikana tehdä. Tarkoituksena on löytää oma, hyvä rytmi. Kaiken olen aina saanut tehtyä mitä on tarvinnut, ja ajoillaan.

Itseasiassa silloisessa työpaikassa olen joskus joutunut lähtemään parikin tuntia aikaisemmin, kun tekeminen on loppunut kesken. Entäpä jos olisin kiirehtijä. Saisin kaiken tehtyä ennen puoltapäivää. Itseasiassa aika miellyttävä ajatus, mutta koulu vaatii että olen työpaikalla täydet kahdeksan tuntia (kuin jossain työleirillä).

Pomoni on taas enemmän sellainen tyyppi joka painaa täysillä, vaikka ilman taukoja, ja sitten lopuksi voi levätä laakereillaan pari tuntia. Kumpi on parempi? Tai oikeammin, mikä tyyli sopii kenellekin.

Pomo pyörsi lopulta sanansa ja myönsi, että olen oikeassa. Olen joskus tarpeen vaatiessa jopa pitempäänkin jos on sellainen tilanne, sekä autan muita työntekijöitä heidän hommissaan, pyytämättä. Häneltäkin irtosi kolmonen.

Minäkö muka olisin huono työntekijä. Ei pidä paikkaansa. Jos ei ole mitään duunia, niin varmasti motivaatio katoaa. Sen verran omatoiminen olen, etten aio tuhlata aikaani odotteluun. Luen vaikka aikakausilehtiä sillä välin.

Jos tiimi toimii ja hommat skulaa, niin ei kai siinä kelloa tarvi kytätä. Itseasiassa koko työporukalle pitäisi saada sellainen hyvä rytmi työntekoon, jossa otetaan huomioon muiden lisäksi myös oma itse.

Nyt uudessa työharjoittelupaikassani joutuu paiskimaan töitä, paljon enemmän, paljon pidempään. Mutta se ei haittaa, kun hommaa on koko ajan. Lisäksi paikka toimii kuin tehdas: töihin tultaessa tiedetään mitä täytyy päivän aikana saada aikaan ja sitten se vain toteutetaan.