Istun nojatuolissa ja katson ulos ikkunasta. Harmaata taivasta vasten piirtyvät tummat, lehdettömät puiden luurangot.

Mikään ei liiku ulkona – ei ole edes tuulen virettä. On aivan hiljaista. On kuin maailma olisi pysähtynyt tänä sunnuntai-iltapäivänä.

Tunnen sisimpäni tyhjäksi. Tulen alakuloiseksi. Olen vain ja jatkan tuijottamista ulos.

Mikään ei saa minua innostumaan; kirjat lojuvat pöydällä; voimaharjoitukset jäävät tekemättä, kurssit käymättä. En pysty ryhtymään mihinkään. Kaikki asiat, jotka tavallisesti ovat mielenkiintoisia tuntuvat nyt kaikki merkityksettömiltä. Haluttomuuteni kalvaa mieltäni: asiat joita ”voisin” tehdä alkavat alkavat tuntua, että ne ”pitäisi” tehdä.

Olen ikävystynyt. Uskon, että jokin asia saisi minut innostumaan ja katkaisisi tylsyyteni – ehkä joku hyvä tieteiskirja. Tiedän tarkalleen mitä siinä tulisi lukea, että se miellyttäisi minua. Mutta sellaista kirjaa ei ole, ja vaikka olisikin, se tuntuisi nyt turhalta.

Mieleni on yhtä kalsea kuin ulkomaailma. Keitän teetä.

Mieleni ei pysty takertumaan mihinkään. Ehkä se voi olla hyvä asia – miksi pitäisikään ryhtyä mihinkään? Yritän sopeutua tähän tyhjyyteen, ottaa se vastaan sellaisenaan, taistelematta. Antaudun. Tuntuukin jo paremmalta. Olen tyhjä.