Minulla on yksi kesäkirja, johon on pakko aina palata. Ei siksi, että lukisin sen joka kesä uudelleen, vaan etten ole vieläkään päässyt sitä loppuun asti. Taitaa olla jo kolmas vuosi kun olen tekstiä tahkonut läpi (se jos mikä on slow!).

Teos on Vladimir Nabokovin Lolita.

Minut sai ensin tarttumaan kirjaan (sen klassikko-statuksen lisäksi) tieto, että tapahtumien miljöö on idylli maaseutukylä, johon juuri lämmin kesä on rantautunut. [Miksi muuten kesällä pitää lukea siihen vuodenaikaan liittyviä kirjoja, siitä ehkä myöhemmin.]

Lyhyen lukemisen jälkeen heitän kuitenkin kirjan nurkkaan. Siinä ei ole niin räväkkää juonta, että jaksaisin kovinkaan pitkään lukea. Jos tahdotte tietää mitä tarinassa tapahtuu, niin katsokaa elokuva.* Mutta varoitan – ne kalpenevat itse kirjan rinnalla.

Nabokovin kieli on nimittäin ah!  jumalaisen runollista. Se on se seikka mikä saa minut aina uudelleen nostamaan kirjan nurkasta.

Nautin suunnattomasti kuinka Nabokov kuvaa tunteita ja tunnelmia – myös niitä kesäisiä. Sadoilla ja taas sadoilla pienillä yksityiskohdilla hän pystyy aukaisemaan lukijalle ihmismielen.

Teksti on pakotonta, soljuen tajunnanvirran vapaudella, kuitenkin ollen alati kekseliästä. Lauseet saattavat kasvaa puolen sivun mittaisiksi, rakenteiden muuttuen yhä monimutkaisimmiksi; samassa lauseessa saattaa näkökulma vaihtua ensimmäisestä persoonasta kolmanteen. Välimerkkejä räiskitään joka puolelle ja ranskankielisiä sanontoja viljellään tiheään (juuri ja juuri minä ne ymmärtäen).

Kirja mullisti käsitykseni kirjoittamisesta. Se inspiroi minun kirjoittamista, vaikkei aikeissa olekaan kirjoittaa kaunokirjallista tekstiä. Lolita näyttää mitä kielenkäyttö voi olla; unohtakaa siis mitä olette äidinkielentunnilla koulussa oppineet oikeinkirjoituksesta: tärkeintä on välittää ajatus ja tunteet.

Nyttemmin kirjassa aika on edennyt jo pois kesästä. Voinen jatkaa Lolitaa siis uudestaan milloin tahansa!

* Kaksi elokuvaa on ainakin filmatisoitu. Stanley Kubrikin ohjaama vuodelta 1962, johon Nabokov on itse tehnyt sovituksen ja toinen, Adrian Lynen ohjaus, vuodelta 1997. Myöhempi leffa vaikutti mielestäni jopa paremmalta, mutta siitä onkin jo aikaa, kun katsoin Kubrikin.