Olen koko viikon ollut aivan rättiväsynyt. Marraskuun jatkuvassa pimeydessä sisäinen akku käy vähiin. Yritän tehdä ja puurtaa saman verran kuin aikaisemminkin, mutta tulokset jäävät laihoiksi. Kuluneen viikon myötä väsymys kasvoi ja muutuin yhä ärtyneemmäksi. Samalla tulin vihaiseksi itselleni: olenko minä näin huono? Huomasin menneeni jälleen samaan ansaan ja yrittänyt olla yli-ihminen, vaikka olenkin vain tavallinen kuolevainen.

Aluksi mieleni täyttivät mielikuvat jarisarasvuomaisista superihmisistä, jotka toistivat mantraa: "pystyt mihin vain kunhan vain oikeasti tahdot".* Yritin taipua moneen suuntaan; opiskella (ja etsiä hanttihommiakin samalla), huoltaa terveyttä, sivistää itseäni, käydä kursseilla, taiteilla, olla järjestötoiminnassa yms. yms. Täytyin riittämättömyyden tunteesta, kun en jaksanutkaan panostaa kaikkeen.

Käytyäni läpi pahimman itsetuntoahdistusten syöverin oivalsin virheeni; olin antanut itseni huijata luulemaan, että epämiellyttävät tunteet kuvastaisivat minun persoonaani, vaikka todellisuudessa ongelmat olivat enemmänkin fysikaalisia: minua vain väsyttää.

Sitten päätin antaa asioiden reilusti vain olla eikä välittää niistä. Jättäisin kaiken tekemättä päiväksi - tai kahdeksi - tai miksei saman tien heti viikoksi. Söin ison lautasellisen puuroa ja menin nukkumaan. Jos nyt nukuttaa niin nukutaan sitten! Vaikka kahdeksan tuntia - - kymmenen - - kaksitoista - - katsotaan mitä tapahtuu, jos mitään. Luovuttaminen tuntui hyvältä.

Olin ihan kokonaan unohtanut, kuinka raskasta lumeton alkutalvi saattaa olla. Viime vuonna työttömänä keskityin rattoisasti puuhastelemaan mitä tahdoin. Nyt koulu varastaakin kaiken valoisa ajan. Kun uudet koulukaverini sanoivat menevänsä nukkumaan kymmeneltä, katsoin heitä silmät pyöreänä – voi miten normaalia! Eikö heillä ole mitään tekemistä, ajattelin. Hyvä jos minä menen maate kahdeltatoista (kello on yksi yöllä kun tätäkin kirjoitan).

Niin – miksei vain antaisi pimeyden olla eikä välittäisi siitä. Eläisi tämän arktisen luonnonrytmin mukaan, kun tänne kerta on joutunut. Lopettaisi kaiken liiallisen tohinan ja menemisen, ja sulkeutuisi omaan kotiinsa. Kääriytyisi tähän pimeyteen. Nysväisi vain ja tekisi jotain omia pieniä, mitättömiä juttuja. Miksi tehdä tästä pimeydestä numeroa. Vetäydynkin nyt lämpimän peiton alle nukkumaan.

* Suosittelen Heikki Mäki-Kulmalan kirjaa Näin puhui Sarasvuo. Se kritisoi Jarin oppeja ja selvittää hänen ajatustensa juuria spiritualisteihin, jotka nostivat ihmisen jumalan asemaan.