Täytyy kyllä mainita, että yksi särö minun laiskottelussanikin on ollut. Valmistuttuani työttömäksi ilostuin ajatuksesta, että nyt saan vain pötkötellä, eikä ole mitään asiaa pakottamassa mihinkään. Mutta sitten postilaatikkoon tipahti kutsu suorittamaan asevelvollisuutta. ”Miksi ette jätä minua rauhaan!” huusin mielessäni.

Olin siirtänyt palvelusta aina opiskeluitteni vuoksi, mutta nyt olisi pakko mennä, kun ei ollut mitään minkä nojalla saisin lykkäystä. Koska olen pasifisti, en ole kiinnostunut sotataitojen opiskelusta. Sen vuoksi olin ilmoittanut itseni siviilipalvelukseen. Totta puhuen, sekään ei voisi vähempää kiinnostaa. Olkoon kuinka kehittävää tai yleishyödyllistä tahansa, tuntuu kuitenkin niin epäoikeudenmukaiselta, että toiset ihmiset pakotetaan tällaiseen ja toiset eivät. Tyttöystäväni isävainaakin ohjeisti minua aikoinaan, että sanoa niille etten tule, että teen mielummin jotain millä on merkitystä. Ja hän oli sentään sotaveteraani.

Tässä nähdään kenellä on valtaa ja kenellä ei. Kyllä minäkin haluaisin lähettää ihmisille sellaisia kutsukirjeitä: ”Hyvä Sauli Niinistö. Teidät kutsutaan suorittamaan palvelusvelvollisuuttanne Lappalaisen Toimintakeskukseen 12 kuukaudeksi. Palvelukseen kuuluu siivousta, ruoanlaittoa, ruohonleikkuuta ja muita pihatöitä. Palveluksen kieltäytymisestä rangaistaan Petrin määräämällä tavalla.” Mutta minulla ei ole valtaa, kun ei ole tarvittavaa voimaakaan. Uskottelemme, että elämme sopimusyhteiskunnassa, jossa asioista päätetään yhdessä. Kyllähän se valta loppujen lopuksi perustuu mahdollisuuteen käyttää fyysistä pakottamista; poliiseihin, pamppuihin, luoteihin, vankilaan.

Ainoa minua tyydyttävä vaihtoehto sivarin suhteen olisi vapautus, ja sitä lähdin hakemaan. Valtio maksaisi kaikki matkat ja ruoat, joten otin siviilipalveluksen mukavana lomamatkana (samalla voisin käydä Helsingissä näyttelyissä ja sukulaisilla yms). Koko päivän keskuksella odottelun jälkeen pääsinkin lääkärille, josta sain ”hullun paperit” valitettuani kaikkia ongelmiani. Pitikö minun valehdella tai näytellä saadakseni vapautus? Ei oikeastaan. Piti vain kaivautua syvälle psyykkeeseen ja tuoda kaikki kuona ylös. Psykiatrin viimeiset sanat olivat ilahduttavat: ”Olet jo sen verran vanha ettet sä täällä mitään tee. Ei sivari sua kaipaa. Sulla on varmaan parempaakin tekemistä kotona.”
Vihdoinkin järkipuhetta.