Eräänä päivänä koulusta tullessani minulla sattui olemaan tyhjää aikaa ennen taiji-treenejä. Mietiskelin, josko oleilun sijasta tekisinkin jotain hyödyllistä.

Pohdein miten käyttäisin ajan parhaimmalla tavalla, erityisesti itseni kannalta; mikä olisi kannattavinta tehdä – juuri nyt tällä hetkellä.

Minun tulisikin ensin tietää mikä olisi se saavuttamisen arvoinen päämäärä tai asia. Sohvalla istuskellen hahmottelin läppärillä muutamia vaihtoehtoja:

A. Nautinto

Mielihyvä: niin aistien, älyn tai tunteiden kautta saavutettuna. Vaikuttaa, että ihmisen tajunta pyrkii melkein automaattisesti kohti nopeaa helpotusta ja mielihyvää.

Helppo vaihtoehto - - keksin kyllä lukuisia keinoja miten viihdyttäisin itseäni: laitan vaikka leffan pyörimään.

Nautinnontavoittelustakin saa tehtyä hankalaa: jos olis mahdollista saavuttaa tavanomaista suurempi mielihyvä, niin eikö siihen kannattaisi panostaa, vaikka joutuisi hieman näkemään vaivaa? Tai jos ei ole mahdollista maksimointiin, niin ehkä sitten paastoaminen (tavalla tai toisella) auttaisi: puute saa pienemmänkin hyvän tuntumaan suurenmoisemmalta.

Toisaalta, jatkuvien elokuvien katselusta huolimatta saattaapi sisimmässä alkaa kalvaa tunne että tätäkö koko elämä on. Täytyy keksiä muita vaihtoehtoja.


B. Onnellisuus

Kaikki onnellisuuden käsikirjat tietävät sanoa, että ollakseen onnellinen tulee tärkeät asiat (perhe, työ, ihmissuhteet, terveys...) olla kohdallaan. Mutta näyttää enemmänkin siltä, ettei onnellisuus ole päämäärä, vaan pikemminkin sivutuote näiden mielekkäiden asioiden tekemisessä. Pelkään onnellisuuden katoavan, jos sitä tavoittelee tuskaisesti jonakin päämääränä.

Ehkä parasta onnellisuutta on luopumista onnellisuuden käsitteestä ja sen tavoittelemisesta.


C. Omien potentiaalien hyödyntäminen

Jospa kehittäisin jotain taitoa tai kykyä! Mistä tiedän onko minussa vielä joku piilevä mahdollisuus, vai onko ylipäätään mitään kykyä missä voisin kehittyä oikein hyväksi? Meillehän uskotellaan koko ajan, että jokainen on hyvä jossain.

Kaipa se potentiaali löytyy siitä asiasta mistä pitää ja mitä tahtoo intohimoisesti tehdä ja kehittää, vaikka välillä se vaivaa vaatiikin.

Voi! – miksemme kaikki voisi syntyä neroiksi. Tulee mieleen elokuva Amadeus, jossa hovisäveltäjä Antonio Salieri joutuu kärvistellen tulemaan sinut oman keskinkertaisuutensa kanssa verrattuna Mozartiin.

Ehkä se ”hyvä ominaisuus” ei olekaan välttämättä mikään taito – siis sellainen mitä nykymaailma arvostaa. Mitä jos minussa on potentiaalia laiskottelun mestariksi?

... ja niin, ovatko ne kyvyt itseisarvo vai väline johonkin muuhun?


D. Omakohtainen elämä

Ajatus, että jokainen luo itse itsensä ja lopulta koko elämänsä, kuin taideteokseksi. Tietenkään kaikkea ei voi hallita, mutta tavoitteeksi ei tarvitsekkaan ottaa jotain "onnellista elämää", vaan siihen kuuluvat kaikki, myös kärsimys, epäonnistumiset ja keskeneräisyys. Näin muodostuu ainutlaatuinen elämäntarina. Jotkut julkisuudessa viihtyvät pyrkivät tietoisesti vaikuttamaan siihen miten se kerrotaan, mutta lopulta se saadaan valmiiksi kuolemassa.

Tulee mieleen edesmennyt ranskalainen vapaasukeltaja Loïc Leferme, joka halusi ilman happilaitteita mennä aina vain syvemmälle meren syvyyksiin saavuttaen hurjia ennätyksiä. Hän kehitti itseään aina vain paremmaksi (ja varmaan koki myös onnea ja mielihyvää!). Väistämättä edessä oli kuitenkin yksi asia – kuolema. Traagisen kauniisti se sinetöi sukeltajan tarinan.

Mutta mikä on juuri minunkaltaiseni elämä? Miten näin lyhyessä ajassa voisin tehdä sitä mikä on ominlaista minua? Täytynee kai kysyä itseltään mikä minua juuri tällä hetkellä kiinnostaa ja lähteä siitä.

Voiko ylipäätään ottaa mitään ennaltavalittua vaihtoehtoa? Eikö edellä mainittujen asioiden valossa elämä näytä muodostuvan enemmänkin sisäisten tiedostamattomien impulssien johdattamana tai jotenkin kohtalonomaisesti.

Kun olin saanut nämä viimein hahmoteltua, huomasin kellon olevan jo niin paljon, etten ehtinyt toteuttamaan mitään niistä. Tai ehkä toteutun kuin itsestään vaihtoehto D:tä! (Kerkesin myös viedä roskat.)