Lähdin käymään Kelassa pyytämään maksujärjestelyä. Minulle oli aikaisemmin annettu liikaa asumistukea ja se päätettiin nyt periä takaisin.

Ennen minua oli nainen asioimassa kopissa pitkän tovin. Viimein hän tuli ulos, mutta aivan lyötynä. Kyyneleet valuivat hänen poskillaan ja hän manasi hiljaa ohittaessaan minut.

Itse luulin olevani ajoissa liikkeellä oman asiani suhteen, mutta toisin kävi. ”Mitään ei ole tehtävissä”, sanoi virkailija naama peruslukemilla. ”Pankkiin on lähetetty jo maksumääräys.” Näin minulta katosi yksiviidesosa opintotuesta. Eri katastrofiajatukset sinkoilivat mielessä: ”miten tästäkin nyt selviää?” Ylimääräistä rahaa ei jää pakollisten kulujen jälkeen juuri ollenkaan. Kuulin päässäni ystäväni riemullisesti rohkaisevan äänen: ”Dyykkaa enemmän!” Tunteeni olivat hyvin viileät. Tyynen rauhallisesti kiitin (?!), hyvästelin ja poistuin.

Päätin varautua tulevaan ja lähdin Alkoon ostamaan konjakkia, sillä viinavero nousisi huomenna. Sitten menin apteekkiin. Nyt oli pullo viinaa ja rasia buranaa – näillä selvitään kuukausi.

Kaiken kukkuraksi sain samana päivänä uuden vuokraisännän, joka päätti ensitöikseen korottaa vuokraa.

Mietein illalla, että mikä asia saisi minut purskahtamaan itkuun Kelan luukulla. Olenko jo niin karaistunut, ettei mikään tunnu enää missään? Tai ehkä koska olen mies, osaan luontaisesti eristää tunteeni pois pelistä.

Ehkä se on kuitenkin sisäinen varmuus – kaikesta on selviydytty ja tullaan selviytymään. Ja onhan minulla ihanat ystävät, avopuoliso ja vanhemmat tukemassa, mistä olen ikuisesti kiitollinen.