Oletko koskaan herännyt ja miettinyt miksi ylipäätään pitäisi nousta sängystä?

Olen pohtinut mikä saa meidät ihmiset tekemään asioita? Tahdommeko jotain ja toimintamme suuntautuu sitä kohti; vai ajaako jotkin tarpeet meitä eteenpäin? Tahto vai vietit; kenties molemmat?

Päätin tehdä kokeen, jolla testata onko mitään syytä nousta ylös laisinkaan: ajattelin  maata sängyssäni 24 tuntia.

Ennakkoon ajateltuna oli selvää, että joitain pakottavia tarpeita ilmenisi: kehoni haluaisi ruokaa ja käydä vessassa. Päätinkin, että toimitan nämä asiat niiden ilmentyessä – mahdollisimman nopeasti tietenkin.

Pelkäsin jo etukäteen tylsistymistä. On se kumma kun ihminen ei vain pystyisi olemaan? Onko tavoitteleminen ja kaikenlainen puuhaaminen opittua? Ehkä sillä peitetään jotain sisäistä ahdistusta? Jos tällaista ahdistusta on, kuuluuko se ihmiseloon pysyvästi, vai eikö vain ole saavuttanut harmoniaa elämässään?

Ihmisen pään täyttää koko ajan mielikuvat ja sisäinen dialogi. Jotkut oppisuunnat yrittävätkin sammuttaa alati pulppuavan mielen, joka heidän mukaan estää ihmistä olemasta harmoniassa nykyhetken kanssa.

Tuo ajatuksenvirta oli kuitenkin yksi seikka mikä piti poissa kyllästymisen aiheuttamasta ahdistuksesta kokeen aikana. Suljin silmäni ja annoin ajatusteni kuvavirran viedä minut eräänlaiseen unitilaan. Ruoka- ja vessatauot toivatkin sitten enemmän virikkeitä: niitä oikein toivoi olevan enemmän – mutta sehän olisi vesittänyt kokeen. Ja aina kun nukahdin oikeasti pääsin eroon ajattelusta.

Lopulta puolisoni hermostui minun makoilemiseen. Hän ei nähtävästi ymmärtänyt kuinka pitkälle aioin tämän viedä. ”Tulisit minun seurakseni”, hän huusi alakerrasta. ”On niin yksinäistä”. Sovimme, että tulen alakertaan, mutta en ala olemaan mitenkään sosiaalinen. Lisäksi en halunnut vaikuttua TV:stä tai muista ärsykkeistä, joten vietin aikani aistideprivaatiossa: eli laitoin siteen silmille, korvatulpat korviin ja makasin sohvalla. Olin varmaan miellyttävää seuraa. Itseasiassa tämä muuttikin olemista; nyt entistä enemmän sisäiseen tilaan, kun en nähnyt mitään ja kuulin vain kohinaa.

Joku aika sitten tuli dokumentti, jossa tutkittiin aistideprivaation (eli ärsyketyhjiön) vaikutuksia, mitä käytetään myös vankien kidutuksessa. Kokeeseen osallistujat viettivät (muistaakseni) pari päivää pimeässä, äänieristetyssä sellissä. Aktiivisimmat persoonat alkoivat tietenkin hyppiä seinille. Parhaiten selvisivät ne jotka nukkuivat koko ajan. Tietenkin aistiärsykevaje aiheutti näkö- ja kuulohallusinaatioita. Dokkarissa haastateltiin myös tällaisessa vankeudessa pidettyjä; monien vuosien sellielämä oli pysyvästi  tehnyt heidän aivotoiminnastaan ”hitaampaa” (esim. kaupungin vilinässä kulkeminen hankaloitui).

Kokeeni ei tuonut mitään lopullisia vastauksia kysymyksiini. Nyt myöhemmin olen pohtinut uusia keinoja lähestyä kysymyksiä eri kanteilta. Mutta sain kuitenkin mielenkiintoisia huomioita itsestäni. Esimerkiksi huomasin laskeskelevani kellosta kuinka monta tuntia minulla olisi koetta vielä jäljellä – milloin tämä piina päättyisi! – eli elin ajatuksissani tulevaisuudessa jo.

Olisin valmis uusimaan testin, korjaten epäkohtia. Täytyisi eristäytyä myös kaikista ihmisistä; ehkä mökkiin tai telttaan. Myös kaikki ruoat olisi hyvä tehdä etukäteen, ettei niiden tekemiseen käytä paljoa aikaa. Ehkä koetta voisi jatkaa pidemmästi kuin vain 24h. Ja kellonvilkuilusta olisi hyvä päästä eroon, vaikka mittaamalla aikaa auringon mukaan. Itseasiassa olisi mielenkiintoista kokeilla tuota dokkarin pimeää selliä, miten siellä reagoisi.

Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että kokeeni jäi vajaaksi noin tunnilla. Kun olin laittamassa iltapalaa, puolisoni huusi, että TV:stä tulee piilokameraohjelma, jossa pilkataan tv-meedioita – ohjelma jonkalaista olin pitkään toivonut. Loppuillan naureskelin jymäytettäville selvännäkijöille.