Myönnän, olen jo pitkään ollut riippuvainen - - olen uutisnarkkari. Minulla on vaihdellut hyvät ja huonot kaudet. Nyt taas tuntuu siltä, että tarvitsen vieroitusta.

Pahimmillaan joudun monta kertaa päivässä tarkistamaan mitä maailmalla on tapahtunut. Aamulla laitan ensiksi Yle Puheen päälle (kuulen kahdet uutiset ja syventävät raportit ennen koulua) ja illalla viimeiseksi katson myöhäisuutiset tai tsekkaan tekstiteeveen. Siinä välissä sitten luen lehdet ja selaan uutissivustot.

Ja minkä vuoksi? Yleensä aivan turhaan! Ei siellä ole mitään tapahtunut. Salaa sisimmissäni toivon jotain radikaalia ja repäisevää: mellakka, sota, katastrofi tai maailmanloppu. Sitten vietänkin koko päivän tutkien tapahtuneen taustoja. Jos ei mitään jännää ole tapahtunut, niin onpahan minulla ainakin kymmenen uutta small talkin aihetta.

Helsingin Sanomien kolumnissa Tuomas Nevanlinna väittää, että uutisten tehtävä on vakuuttaa ihmiset siitä, ettei mitään ole tapahtunut: kaikkia kaameuksia sattuu maailmalla, mutta media (ja median kuluttaja) ovat turvallisesti pystyssä.

Pahimpia munauksia riippuvuudessani on ollut uutissyötteiden tilaaminen nettiselaimeen. Näen heti Firefoxin avattuani Ylen ja Hesarin tuoreimmat otsikot. Ja sitten vain yksi klikkaus ja pääsen uutisten keskustelupalsalle. Siellä kuka tahansa riemuidiootti voi kommentoida juttua. Uutiset täyttyvät kymmenistä, ellei sadoista, aina vain tyhmemmistä mielipiteistä. Siinä sitten huvitan itseäni lukemalla typeryyksiä (ja voin tuntea pientä ylemmyyden tunnetta). Aikaa tähän on helppo tuhlata tuntikin... sen jälkeen voi miettiä kuka olikaan tyhmä!

Oli vapauttavaa olla välillä poissa Suomesta. Rioon eivät yltäneet mitkään kotimaan poliittiset jutut. Katsoin hiekkarannalla makoilevia ihmisiä – juu, heitä ei näköjään kiinnosta Keskustan puheenjohtajavalinta – itseasiassa täysin mitätön asia.

Kotiin palatessa minulla oli kolmen viikon sanomalehdet odottamassa. Mitä tekisin – nehän ovat vanhoja uutisia, muttei niitä kuitenkaan raaskinut suoraan roskiinkaan heittää. Päätin harjoittaa itsekuria ja selata nopeasti lehdet läpi. Annoin itselleni luvan lukea joka uutisesta vain otsikon. (No okei, jos kyseessä oli omaa kaupunkia koskeva mielenkiintoinen paikallisuutinen voisin sen poikkeuksellisesti lukea kokonaan.)

Kolumnissaan Nevanlinna pohtii uutisten määrän vähentämistä. Uutisten lakkauttamisen tai niiden kokonaan seuraamattomuus ei kuitenkaan tulisi kyseeseen. Yksi ehdotus on runojen lukeminen, jota Nevanlinna kehottaa aamuisin tekemään: "Runot yksinkertaisesti sopivat paremmin unen ja valveen väliseen heräämisen tilaan". Hänen mukaan runot pitävät luovuuden yllä, herättävät ja avaavat ihmisen maailmaan, sekä saavat meissä esiin toisenkin puolen kuin vain työntekijän.

Pienissä määrin uutiset ovat ihan terveellisiä, mutta luulen, että ilman niitäkin tulee vallanmainiosti toimeen. Ehkäpä on paljon parempi, ettei tiedä ihan kaikkea. Ei ainakaan kuluta aikaansa turhaan.

Karnevaalien jälkeen alkaa aina paasto. Miksei nyt vaikka uutispaasto. Poistinkin siis selaimesta uutissyötteet, päätin olla seuraamatta teeveen uutisia ja lukisin aamuisin herättyäni proosaa. Jos jotain oikeasti tärkeää tapahtuu, niin kyllä se minulle kerrotaan.

Joulukuun alussa oli syntymäpäiväni. Ilokseni sain lahjaksi erityisesti arvostamiani asioita, kuten aineettomia lahjoja (lipun Rajattoman konserttiin) ja ruokalahjoja (paljon herkullista syötävää ja juotavaa). Hyvää tämänkaltaisissa lahjoissa on se, etteivät ne jää pölyttymään käyttämättöminä nurkkiin.

Minun on vaikea keksiä enää tavaralahjoja joita itselleni tahtoisin. Periaatteessa minulla on jo kaikkea. Enemmän, tai isomman ja kalliimman, toivominen tuntuu kohtuuttomalta. Toki voin oikein keksimällä keksiä asioita ("no, uudet stereokuulokkeet voisi olla kivat..."), mutta jos jotain materiaa tarvitsen, niin yleensä hankin sen itse, koska se on kuitenkin jotain spesiaalia (esim. tietokoneeseen uusi tuuletin).

Ruoka on mielestäni hyvä idea vaikka joululahjaksikin. Hakee sen sitten kaupasta tai – jos haluaa panostaa vielä enemmän – tekee itse. Halutessaan siihen saa upotettua, vaikka kuinka paljon aikaa ja vaivaa (siis rakkautta?), kun esimerkiksi leipoo itse, tai valmistaa säilykkeitä, tai viiniä, tai mitä ikinä.

Itse toivon joululahjaksi, niin kuin varmaan moni muukin, vetäytymistä kotikoloon tekemään ei-mitään, kiireetöntä tunnelmointia, sekä yhdessäoloa perheen ja tuttavien kanssa. Ja tietenkin maittavaa ja tuhtia jouluateriaa.

Olen koko viikon ollut aivan rättiväsynyt. Marraskuun jatkuvassa pimeydessä sisäinen akku käy vähiin. Yritän tehdä ja puurtaa saman verran kuin aikaisemminkin, mutta tulokset jäävät laihoiksi. Kuluneen viikon myötä väsymys kasvoi ja muutuin yhä ärtyneemmäksi. Samalla tulin vihaiseksi itselleni: olenko minä näin huono? Huomasin menneeni jälleen samaan ansaan ja yrittänyt olla yli-ihminen, vaikka olenkin vain tavallinen kuolevainen.

Aluksi mieleni täyttivät mielikuvat jarisarasvuomaisista superihmisistä, jotka toistivat mantraa: "pystyt mihin vain kunhan vain oikeasti tahdot".* Yritin taipua moneen suuntaan; opiskella (ja etsiä hanttihommiakin samalla), huoltaa terveyttä, sivistää itseäni, käydä kursseilla, taiteilla, olla järjestötoiminnassa yms. yms. Täytyin riittämättömyyden tunteesta, kun en jaksanutkaan panostaa kaikkeen.

Käytyäni läpi pahimman itsetuntoahdistusten syöverin oivalsin virheeni; olin antanut itseni huijata luulemaan, että epämiellyttävät tunteet kuvastaisivat minun persoonaani, vaikka todellisuudessa ongelmat olivat enemmänkin fysikaalisia: minua vain väsyttää.

Sitten päätin antaa asioiden reilusti vain olla eikä välittää niistä. Jättäisin kaiken tekemättä päiväksi - tai kahdeksi - tai miksei saman tien heti viikoksi. Söin ison lautasellisen puuroa ja menin nukkumaan. Jos nyt nukuttaa niin nukutaan sitten! Vaikka kahdeksan tuntia - - kymmenen - - kaksitoista - - katsotaan mitä tapahtuu, jos mitään. Luovuttaminen tuntui hyvältä.

Olin ihan kokonaan unohtanut, kuinka raskasta lumeton alkutalvi saattaa olla. Viime vuonna työttömänä keskityin rattoisasti puuhastelemaan mitä tahdoin. Nyt koulu varastaakin kaiken valoisa ajan. Kun uudet koulukaverini sanoivat menevänsä nukkumaan kymmeneltä, katsoin heitä silmät pyöreänä – voi miten normaalia! Eikö heillä ole mitään tekemistä, ajattelin. Hyvä jos minä menen maate kahdeltatoista (kello on yksi yöllä kun tätäkin kirjoitan).

Niin – miksei vain antaisi pimeyden olla eikä välittäisi siitä. Eläisi tämän arktisen luonnonrytmin mukaan, kun tänne kerta on joutunut. Lopettaisi kaiken liiallisen tohinan ja menemisen, ja sulkeutuisi omaan kotiinsa. Kääriytyisi tähän pimeyteen. Nysväisi vain ja tekisi jotain omia pieniä, mitättömiä juttuja. Miksi tehdä tästä pimeydestä numeroa. Vetäydynkin nyt lämpimän peiton alle nukkumaan.

* Suosittelen Heikki Mäki-Kulmalan kirjaa Näin puhui Sarasvuo. Se kritisoi Jarin oppeja ja selvittää hänen ajatustensa juuria spiritualisteihin, jotka nostivat ihmisen jumalan asemaan.

Toissapäivänä poikkesin Tiimarissa, joka pursusi kaikenlaista pääsiäistilpehööriä. Kaupassa oli kaksi iäkästä rouvaa, ja sivukorvalla kuulin, kun he keskustelivat siitä mitä aikovat jättää jälkipolvillensa.

 – Pajunoksia ja kortteja tulee taas paljon, huokaisi rouva punaisessa palttoossa.
 – Minä olen laittanut joka vuonna kaiken talteen, kertoi toinen, mustamyssyinen rouva.
 – Minä kyllä heitän aina kaiken pois: ajattelen jälkipolvia.
 – Niinhän minäkin ajattelen, selitti toinen.
(Oletan, että hän aikoo säästää tuleville kuitenkin muutakin kuin vanhoja kortteja.) Samainen nainen vielä jatkoi:
 – Minun äitini säästi aina kaiken myös. En ole hennonut heittää äitini tavaroista mitään pois. Tuovat muistoja mieleen.

Minä olen ollut elämäni aikana tyhjentämässä kahden kuolleen läheisen kodin jäämistöä. Ja kummallakin oli mielestäni aivan liikaa ylimääräistä. Säälin säästeliään rouvan lapsia: joutuvat perimään vieläpä isoäitinsäkin pääsiäiskoristeet!

Jäämistöjen tyhjentäminen sai minut lupaamaan etten kerää itselleni turhaa omaisuutta. Minun jälkeläiset eivät tarvitse menettää hermojaan niiden takia. Valitettavasti olen onnistunut huonosti. Minulla on komeron perällä kaikenlaisia laatikoita täynnä vanhoja muistoja. En koskaan henno niitä tuhota, vaikka tahtoisin. Uskottelen, että ehdin vielä aikanaan perkata kaikki: elän kuin eläisin ikuisesti. Ja jälkipolvet saavat siivota sotkut.

Kuulin hyvän vihjeen ylimääräisen rojun ongelmaan. Laita kaikki tarpeeton pahvilaatikkoon ja kirjoita siihen päivämäärä. Kun vuosi siitä on kulunut, etkä ole tarvinnut tavaroita (tai jopa unohtanut mitä siellä oli, kuten minulle on käynyt), heitä loota menemään.

Säästäminen ja uudelleenkäyttäminen ovat tietenkin hyviä asioita, eikä muutama muistoesine pahaa tee: palauttavat menneet mieleen. Ne kertovat keitä olimme – keitä olemme. Mutta liika on liikaa.