Olen koko viikon ollut aivan rättiväsynyt. Marraskuun jatkuvassa pimeydessä sisäinen akku käy vähiin. Yritän tehdä ja puurtaa saman verran kuin aikaisemminkin, mutta tulokset jäävät laihoiksi. Kuluneen viikon myötä väsymys kasvoi ja muutuin yhä ärtyneemmäksi. Samalla tulin vihaiseksi itselleni: olenko minä näin huono? Huomasin menneeni jälleen samaan ansaan ja yrittänyt olla yli-ihminen, vaikka olenkin vain tavallinen kuolevainen.

Aluksi mieleni täyttivät mielikuvat jarisarasvuomaisista superihmisistä, jotka toistivat mantraa: "pystyt mihin vain kunhan vain oikeasti tahdot".* Yritin taipua moneen suuntaan; opiskella (ja etsiä hanttihommiakin samalla), huoltaa terveyttä, sivistää itseäni, käydä kursseilla, taiteilla, olla järjestötoiminnassa yms. yms. Täytyin riittämättömyyden tunteesta, kun en jaksanutkaan panostaa kaikkeen.

Käytyäni läpi pahimman itsetuntoahdistusten syöverin oivalsin virheeni; olin antanut itseni huijata luulemaan, että epämiellyttävät tunteet kuvastaisivat minun persoonaani, vaikka todellisuudessa ongelmat olivat enemmänkin fysikaalisia: minua vain väsyttää.

Sitten päätin antaa asioiden reilusti vain olla eikä välittää niistä. Jättäisin kaiken tekemättä päiväksi - tai kahdeksi - tai miksei saman tien heti viikoksi. Söin ison lautasellisen puuroa ja menin nukkumaan. Jos nyt nukuttaa niin nukutaan sitten! Vaikka kahdeksan tuntia - - kymmenen - - kaksitoista - - katsotaan mitä tapahtuu, jos mitään. Luovuttaminen tuntui hyvältä.

Olin ihan kokonaan unohtanut, kuinka raskasta lumeton alkutalvi saattaa olla. Viime vuonna työttömänä keskityin rattoisasti puuhastelemaan mitä tahdoin. Nyt koulu varastaakin kaiken valoisa ajan. Kun uudet koulukaverini sanoivat menevänsä nukkumaan kymmeneltä, katsoin heitä silmät pyöreänä – voi miten normaalia! Eikö heillä ole mitään tekemistä, ajattelin. Hyvä jos minä menen maate kahdeltatoista (kello on yksi yöllä kun tätäkin kirjoitan).

Niin – miksei vain antaisi pimeyden olla eikä välittäisi siitä. Eläisi tämän arktisen luonnonrytmin mukaan, kun tänne kerta on joutunut. Lopettaisi kaiken liiallisen tohinan ja menemisen, ja sulkeutuisi omaan kotiinsa. Kääriytyisi tähän pimeyteen. Nysväisi vain ja tekisi jotain omia pieniä, mitättömiä juttuja. Miksi tehdä tästä pimeydestä numeroa. Vetäydynkin nyt lämpimän peiton alle nukkumaan.

 

---

* Suosittelen Heikki Mäki-Kulmalan kirjaa Näin puhui Sarasvuo. Se kritisoi Jarin oppeja ja selvittää hänen ajatustensa juuria spiritualisteihin, jotka nostivat ihmisen jumalan asemaan.

 

 

Aikani on taas rahaa – tai ainakin jotain muuta arvokasta pääomaa. Työttömänä ollessani aika oli jo menettänyt likipitäen merkityksensä. Nyt koulun alettua vapaa-ajan määrä päivästä on vähentynyt dramaattisesti ja puntaroin tarkkaan kuinka sen käytän.

Joutenollessani saatoin käyttää aikani miten lystäsin. Kaikenlaisia juttuja joita halusi tehdä oli suunnaton määrä: lukemista, kuntoilua, teatterin harrastamista, kirjoittamista, kissojen ulkoiluttamista, pelaamista, kavereiden tapaamista, illanviettoa yms. Järkytyksekseni olen saanut huomata, etten pystykään tekemään enää kaikkea mitä mieleen putkahtaa.

Hyvänen aika! – koulu (tai työ) vie ihmisen elämästä yksikolmasosan. Arkipäivän viimeiset pari-kolme tuntia ovat muuttuneet arvokkaaksi. Alkaa priorisointi: katsonko leffan vai nostanko puntteja (ja kumpi vaihtoehto edistää paremmin kulloistakin tavoitetta).

Aikaisemminkin on iskenyt sama ahdistus, kun olen ollut töissä (siitä on kauan). Silloinkin painiskelin ajatusten kanssa, että mitä tulisi tehdä. Oli lukemattomasti asioita joita halusi tehdä ja kokeilla ja joihin tahtoi panostaa. Aika ei riittänyt kaikkeen. Koin huonoa omaatuntoa siitä etten ole tarpeeksi aikaansaava. Tarkkailinkin sitten hieman muiden työkavereiden elämää. Se vaikutti kutakuinkin tältä: töitä --> illalla puudutetaan ajatukset TV:llä --> lisää töitä --> viikonloppuna nollataan aivot viinalla. Siinä välissä joku päivä on ehkä futistreenit. Huono omatunto alkoikin helpottua: olin sittenkin aika toimelias. Keskityn vain moneen asiaan kerralla ja pieninä palasina (esimerkiksi yritän kirjoittaa joka päivä vähän tekstiä – edes vartin verran).

Paradoksaalisesti, kun aika muuttuu rajalliseksi, alkaakin yllättäen touhuamaan enemmän. Työttömänä aikaa oli rajattomasti – olinkin lipeämässä kohti ajattomuutta – joten mitään ei tarvinnut pakosti tehdä: sen saattoi jättää myöhempäänkin! Nyt kun aikaa on rajallisesti yritän tehdä enemmän (ja nopeammin ja päämäärätietoisesti) kaikkea. Hmmm... eikö siinä ole vaarana, että stressaa itsensä täysin tai katkaisee kiireessä jalkansa. Ehken saa koskaan mielenrauhaa, jos minulla on näin paljon mielihaluja. Ehkä se duunareiden 'työ, teevee ja viina' olisi leppoisampi vaihtoehto!

 

Toisinaan yllätän itseni lohduttamasta vakuuttelemalla, että huomenna on parempi päivä. Se luo toivoa, mutta samalla ehkä estää näkemästä, että nytkin voisi olla hyvin. Onko tulevaisuuden toivo ihmiselle hyväksi?

Käyn kerran viikossa ystäväni kanssa uimassa. Aika ei kulu niinkään urheillessa, vaan enemmänkin rupatellessa. Selvitetään kuulumiset, viikon tapahtumat, kuumat puheenaiheet, päivän politiikka, uudet luetut kirjat. Sitten siirrytään puhumaan tulevaisuudesta; käydään läpi tulevat menot ja tapahtumat; suunnitellaan matkoja. Välillä mennään vielä pidemmälle: suunnitellaan uutta maailmanjärjestystä, kuvitellaan täydellinen maailma vuonna 2050.

Uimahallista poistuttua on voimaantunut ja ylentynyt olo: mieli on täynnä asioita – mitä kaikkea hienoa tuleekaan tapahtumaan! Olo on jopa parempi kuin ennen halliin tuloa (oikei, myös vedellä ja lämmöllä saattaa olla osuutta asiaan). Aurinkokin paistaa kirkkaammin, kun käy juomassa uinnin jälkeiset kahvit.

Tarvitseeko ihminen tulevaisuutta? Jotkut ”tietoisen läsnäolon messiaat” väittävät ettei; tässä hetkessä oleminen riittää. Pitäisi jättää tuleva ja mennyt pois mielestä niin nykyisyys aukenisi kuin ilotulistus – se riittäisi. Eräskin guru sanoi valaistumisen jälkeen hengailleen autuaassa olotilassa puistoissa monia kuukausia kunnes sitten päätti – ihmisten pyynnöstä –  alkaa kirjoittamaan kirjoja ja jakaamaan oppejaan.

Itse väittäisin olevani saunan lauteilla istuessa hyvinkin läsnä – tuntien kuumuuden ja höyryn – vaikka pohdiskelen samalla tulevaa. Tulevien, hyvien hetkien suunnittelu virkistää mieltä vielä annoksen lisää. Olen kyllä kokenut ajan kadottavia onnen & harmonian hetkiä, mutta en ole vielä tavannut ketään, joka eläisi niin täysipäiväisesti – ja epäilen ettei sellaista olekaan.

Ehkä nykyisyys ja tuleva eivät ole kuitenkaan toisensa poissulkevia. En minä ainakaan aio luopua paremman tulevan odottelusta (eiku niin joo, se pitää ”tehdä”, eikä odotella). Väitän, että läsnäolon mestareiden täytyy joskus alkaa ajattelemaan tulevaisuutta: eli mistä saa leivän pöytään (gurut kirjoittavat tietenkin kirjan). Mutta enempää mollaamatta – se mitä he oikeasti kai haluavat sanoa on että pitäisi säilyttää jonkinmoinen kosketus nykyhetkeen ja itseensä siinä leivänhankinnassakin. Siinäpä ajatusta!

 

Pimein kausi on ohi ja valonmäärä alkaa nyt pikkuhiljaa lisääntyä. Minulla on aina ollut jonkinlaista kaamosmasennusta loka-marraskuussa. Pienellä pelolla odotin, että musteneeko mieleni tälläkin kertaa. Niin ei onneksi käynyt ja olen siitä hyvin iloinen.

Valonmäärä vaikuttaa paljon mieleni tilaan. Kesällä nukun vähän ja olen pirteän innostunut puuhailemaan kaikkea päivin ja öin. Talvisin taas nukun pitkään ja minua väsyttää koko päivän. Eikä illallakaan jaksa tehdä tai lähteä minnekään, kun ympärillä on vain pimeyttä. Pimeän tultua ei viitsi aloittaa tekemään enää mitään tärkeää. Silloin pysyttelen vain sisätiloissa ja löhöän. Olen jonkinlaisessa lepotilassa. Aika ennen joulua onkin pahinta, koska päivät ovat lyhimmillään, eikä ole paljon luntakaan tuomassa lisävaloa. Taivaskin tuntuu koko ajan olevan paksun pilviverhon peitossa.

Syksyllä mieteinkin paljon kuinka välttää kaamosmasennus. Mielessäni kävi erilaisia vaihtoehtoja. Ehkä ostamalla kirkasvalo (liian kallis minulle). Tai keksimällä kaikkea mukavaa tekemistä, joka muistuttaisi minua kesästä. Tai viettämällä erityisen paljon aikaa ystävien kanssa. Pohdein jopa, että pitäisikö lähteä ulkomaille, johonkin valoisaan ja lämpimään (aivan liian kallista minulle). Myöskään ystävän kanssa ideoitua Enemmän kivaa -yhdistystä ei ehditty perustaa. Mutta eipä sitä lopulta tarvinnutkaan. Nimittäin paras lääke mielenterveyteen oli, että en ollut töissä ja olin vain jouten.

Pahimpien synkkyyksien aikana olen nimittäin aina ollut myös töissä, kuten viime vuonna. Se oli yhtä helvettiä. Herätä nyt vielä kun on yö, olla koko päivä sistiloissa, tehden merkityksetöntä työtä halpamarketin varastolla, ja palata kotiin kun on jo taas pimeää. Pimeää, pimeää vaan. Syksyllä kävikin mielessä, että jos en menisikään töihin ollenkaan talvella. Mikä parasta, toive toteutui enkä saanutkaan töitä. Koko loppuvuoden olin vain, otin rauhallisesti ja mitään masennusta ei tullut. Kyllä, joutilaisuus paransi minut! Luultavasti siksi, että elämäni ei täyttynyt merkityksettömyyden, turhuuden ja typeryyden tunteella mitä tunsin työtä tehdessä. Varastolla työskennellessä olin vain tuotantoketjun loppupäässä oleva huonosti palkattu ihmiskone. Ensin lapset tekevät turhaa krääsää Kiinassa joita sitten minä kuljettelen Suomessa muiden halvalla ostettavaksi. Olisi saanut polttaa koko paikan maan tasalle.

Suosittelen siis joutilaisuutta kaikille lääkkeeksi synkkämielisyyteen. Näin ollen todistin itselleni, että on mahdollista selättää alakulo. Ei tarvitse  alistua ajatukseen, että se olisi jokin kohtalo ja tapahtuisi aina uudestaan. Toiset ajattelevat ajan kulkevan tällä tavoin kehämäisesti, sykleinä, aina samojen asioiden uusiutuvan uudestaan. Näinhän vuodenajat kulkevat. Kesän jälkeen seuraa talvi ja heille aina niin myös masennus eikä sille vain voi mitään (Kuva oikealla).

Toisilla taas on vallitsevana suora eli lineaarinen aikakäsitys. He ajattelevat, että se mikä kerran alkaa, se myös joskus loppuu, eikä enää palaa. Kaikki on siis ainutlaatuisia tapahtumia. Näinhän me kaikki yleensä ajattelemme ajan, historian ja ihmiselämän. Tällä tavoin onkin hyvä myös ajatella eteen tulevia ongelmia. Jokainen ongelma on ainutlaatuinen ja mahdollista voittaa tavalla tai toisella. Niistä on mahdollista selvitä. On ihmisiä joilla mielialat eivät kulje luonnonaikojen mukaan, vaan ihan omien lakien mukaan.

(Kuva mielialojen vaihtelusta lineaarisessa ajassa)

Aika voidaan visualisoida kulkevan myös spiraalinomaisesti (kuva oikealla). Siinä yhdistyy ajatus, että jotkut asiat ja tilanteet toistuvat, mutta aina hieman erilailla. Oivalsin tämän ajatuksen ja sovelsin sitä elämääni. Oikeastaan muuttamalla ajatusmalliani siirtämällä kaamosmasennuksen pois syklisestä ajasta spiraalimaiseen. Tällöin voi ajatella vuodenaikojen toistuvan uudestaan, mutta itsellä on mahdollisuus kehittyä. Näin pääsee eroon uskomuksesta, että masennus olisi alati toistuva kohtalo. Spiraalissa ajassa voi kohdata saman tilanteen aina hieman viisaampana, vahvempana ja kokeneempana. Lopulta oppia selviytymään synkkyydestä (kuva alapuolella). Näin minullekin kävi.

Nyt on alkanut pilviverhokin repeillä ja aurinko luo kaunista oranssia valoaan ympäristöön. Tällä kertaa minä olin voittaja!