Kaikki oli kuuran peitossa, kun päivällä poljin kotiin purevassa pakkassäässä. Aurinko paistoi horisontissa, mutta sen valo moninkertaistui kaikesta siitä lumesta. Silloin minulle nousi taas sama mielihalu, joka on tullut parina päivänä juuri samanlaisena hetkenä: teki mieli hyvää tummapaahtoista kahvia – pieni shotti tiukkaa mokkaa tai espressoa. Se sopisi prikulleen tämän ilman kanssa, kuin kontrastina.

Jauhoin pavut ja valmistin mokkapannulla tulikuuman kahvin. Pienen espressokupillisen voi kiskaista alas vaikka kerralla (meni kyllä lopulta koko pannullinen).

On selvää, että niin ilmasto kuin vuorokauden ajat vaikuttavat siihen mitä mielii juoda. Niin on myös kahvin ja muiden kuumien juomien kanssa.

Aamulla en nykyään ehdi keittää kahvia. Päivällä kahvipausseilla tulee juotua kaikille sopivaa vaaleapaahtoista, yleensä sitä halvinta merkkiä, ehkäpä pelkästään kofeiinin takia.

Mikäli (alku)illalla tahtoo vielä nautiskella, olen huomannut, että silloin tulee valmistettua myöskin vaaleapaahtoista kahvia, suodattimella tai haudutettuna. Sellaisia kahveja, joiden runsaampien aromien tutkmiseen menee enemmän aikaa.

Kello yhdeksän jälkeen ei minun parane juoda enää kahvia, jos ei halua valvoa koko yötä.

Jos on joutoaikaa, niin mikäs sen parempaa kuin heti herättyään – aamuvarhaisella tai vaikka vasta keskipäivällä (ihan miten tykkää) – ja valmistaa tumman kahvin seuraksi omeletti tai croissant. Sitten tutkailla aamulehteä kaikessa rauhassa.

Vaikka puhun aina paljon kahvista, olen myös ahkera teenjuoja. Valehtelematta menee pannullinen sitäkin päivässä. Aamut ovat olleet minulle teen aikaa, mutta nyttemmin sen nauttiminen on siirtynyt iltaan. Riippuen haluaako enemmän rauhoittua tai piristyä, niin otan vihreää tai mustaa teetä. Yö vaatii omanlaisensa virittäytymisensä ja silloin tulee juotua yrttiteetä. Keskiyön molemmin puolin esim. kamomillaa tai rooibosta.

Muista kuumista juomista:
Kaakao: yleensä illalla (tai pulkkaretken jälkeen); joskus tulee lisättyä joukkoon vaihtelevasti myös kahvia, liköörejä tai muita makeuttajia.
Viski: vaikkei sinällään olekaan kuumaa, niin sillä on lämmittävä ja rentouttava vaikutus; iltamyöhäsellä, fiilistellen ja mietiskellen.

Suomen maantieteellisen sijainnin ansiosta myös mielihalut juoda eri juomia muuttuvat jatkuvasti vuodenaikojen mukaan. Mutta tämä vaatisi hiukan pidempää tutkivaa seurantaa – olkoonkin vaikka kuinka subjektiivista.

Eräänä päivänä koulusta tullessani minulla sattui olemaan tyhjää aikaa ennen taiji-treenejä. Mietiskelin, josko oleilun sijasta tekisinkin jotain hyödyllistä.

Pohdein miten käyttäisin ajan parhaimmalla tavalla, erityisesti itseni kannalta; mikä olisi kannattavinta tehdä – juuri nyt tällä hetkellä.

Minun tulisikin ensin tietää mikä olisi se saavuttamisen arvoinen päämäärä tai asia. Sohvalla istuskellen hahmottelin läppärillä muutamia vaihtoehtoja:

A. Nautinto

Mielihyvä: niin aistien, älyn tai tunteiden kautta saavutettuna. Vaikuttaa, että ihmisen tajunta pyrkii melkein automaattisesti kohti nopeaa helpotusta ja mielihyvää.

Helppo vaihtoehto - - keksin kyllä lukuisia keinoja miten viihdyttäisin itseäni: laitan vaikka leffan pyörimään.

Nautinnontavoittelustakin saa tehtyä hankalaa: jos olis mahdollista saavuttaa tavanomaista suurempi mielihyvä, niin eikö siihen kannattaisi panostaa, vaikka joutuisi hieman näkemään vaivaa? Tai jos ei ole mahdollista maksimointiin, niin ehkä sitten paastoaminen (tavalla tai toisella) auttaisi: puute saa pienemmänkin hyvän tuntumaan suurenmoisemmalta.

Toisaalta, jatkuvien elokuvien katselusta huolimatta saattaapi sisimmässä alkaa kalvaa tunne että tätäkö koko elämä on. Täytyy keksiä muita vaihtoehtoja.


B. Onnellisuus

Kaikki onnellisuuden käsikirjat tietävät sanoa, että ollakseen onnellinen tulee tärkeät asiat (perhe, työ, ihmissuhteet, terveys...) olla kohdallaan. Mutta näyttää enemmänkin siltä, ettei onnellisuus ole päämäärä, vaan pikemminkin sivutuote näiden mielekkäiden asioiden tekemisessä. Pelkään onnellisuuden katoavan, jos sitä tavoittelee tuskaisesti jonakin päämääränä.

Ehkä parasta onnellisuutta on luopumista onnellisuuden käsitteestä ja sen tavoittelemisesta.


C. Omien potentiaalien hyödyntäminen

Jospa kehittäisin jotain taitoa tai kykyä! Mistä tiedän onko minussa vielä joku piilevä mahdollisuus, vai onko ylipäätään mitään kykyä missä voisin kehittyä oikein hyväksi? Meillehän uskotellaan koko ajan, että jokainen on hyvä jossain.

Kaipa se potentiaali löytyy siitä asiasta mistä pitää ja mitä tahtoo intohimoisesti tehdä ja kehittää, vaikka välillä se vaivaa vaatiikin.

Voi! – miksemme kaikki voisi syntyä neroiksi. Tulee mieleen elokuva Amadeus, jossa hovisäveltäjä Antonio Salieri joutuu kärvistellen tulemaan sinut oman keskinkertaisuutensa kanssa verrattuna Mozartiin.

Ehkä se ”hyvä ominaisuus” ei olekaan välttämättä mikään taito – siis sellainen mitä nykymaailma arvostaa. Mitä jos minussa on potentiaalia laiskottelun mestariksi?

... ja niin, ovatko ne kyvyt itseisarvo vai väline johonkin muuhun?


D. Omakohtainen elämä

Ajatus, että jokainen luo itse itsensä ja lopulta koko elämänsä, kuin taideteokseksi. Tietenkään kaikkea ei voi hallita, mutta tavoitteeksi ei tarvitsekkaan ottaa jotain "onnellista elämää", vaan siihen kuuluvat kaikki, myös kärsimys, epäonnistumiset ja keskeneräisyys. Näin muodostuu ainutlaatuinen elämäntarina. Jotkut julkisuudessa viihtyvät pyrkivät tietoisesti vaikuttamaan siihen miten se kerrotaan, mutta lopulta se saadaan valmiiksi kuolemassa.

Tulee mieleen edesmennyt ranskalainen vapaasukeltaja Loïc Leferme, joka halusi ilman happilaitteita mennä aina vain syvemmälle meren syvyyksiin saavuttaen hurjia ennätyksiä. Hän kehitti itseään aina vain paremmaksi (ja varmaan koki myös onnea ja mielihyvää!). Väistämättä edessä oli kuitenkin yksi asia – kuolema. Traagisen kauniisti se sinetöi sukeltajan tarinan.

Mutta mikä on juuri minunkaltaiseni elämä? Miten näin lyhyessä ajassa voisin tehdä sitä mikä on ominlaista minua? Täytynee kai kysyä itseltään mikä minua juuri tällä hetkellä kiinnostaa ja lähteä siitä.

Voiko ylipäätään ottaa mitään ennaltavalittua vaihtoehtoa? Eikö edellä mainittujen asioiden valossa elämä näytä muodostuvan enemmänkin sisäisten tiedostamattomien impulssien johdattamana tai jotenkin kohtalonomaisesti.

Kun olin saanut nämä viimein hahmoteltua, huomasin kellon olevan jo niin paljon, etten ehtinyt toteuttamaan mitään niistä. Tai ehkä toteutun kuin itsestään vaihtoehto D:tä! (Kerkesin myös viedä roskat.)

Kuulin sattumalta radiosta vasta tehdystä suuresta joulututkimuksesta. Haastateltavana ollut tutkija kertoi kysyneensä ihmisiltä jouluun liittyvistä asioista, kuten esim. mikä eniten joulussa stressaa (eniten harmaita hiuksia aiheutti lahjaideoiden keksiminen, kun kaikilla on jo niin paljon tavaraa).

Selatessani myöhemmin kanavia, kuulin taas pätkän haastattelua, jossa samaista tutkimusta käsiteltiin. Tällä kertaa suunvuorossa oli joku elinkeinoelämän vanhempi setä -- mikä lie iso kiho. Tutkimuksessa oli nimittäin ilmennyt, että ihmiset toivoivat (naiset miehiä enemmän) joululta enemmän läheisyyttä, hoivaa ja hellyyttä. Isokenkäisen johtoryhmä oli kuulemma ollut ensin huuli pyöreänä, kun miettivät miten voisivat tuotteistaa arvostuksenannon. Sitten he keksivät: "sitähän voi antaa lahjaksi vaikka koruja"!

Todella surullista... ei ne timantit kaulassa paljoa lämmitä.

(Ollakseni totuudenmukainen, iso kiho kyllä – ensin lueteltua tavaralahjoja – sanoi yhtenä vaihtoehtona lopuksi hemmottelupaketit.)

Joulukuun alussa oli syntymäpäiväni. Ilokseni sain lahjaksi erityisesti arvostamiani asioita, kuten aineettomia lahjoja (lipun Rajattoman konserttiin) ja ruokalahjoja (paljon herkullista syötävää ja juotavaa). Hyvää tämänkaltaisissa lahjoissa on se, etteivät ne jää pölyttymään käyttämättöminä nurkkiin.

Minun on vaikea keksiä enää tavaralahjoja joita itselleni tahtoisin. Periaatteessa minulla on jo kaikkea. Enemmän, tai isomman ja kalliimman, toivominen tuntuu kohtuuttomalta. Toki voin oikein keksimällä keksiä asioita ("no, uudet stereokuulokkeet voisi olla kivat..."), mutta jos jotain materiaa tarvitsen, niin yleensä hankin sen itse, koska se on kuitenkin jotain spesiaalia (esim. tietokoneeseen uusi tuuletin).

Ruoka on mielestäni hyvä idea vaikka joululahjaksikin. Hakee sen sitten kaupasta tai – jos haluaa panostaa vielä enemmän – tekee itse. Halutessaan siihen saa upotettua, vaikka kuinka paljon aikaa ja vaivaa (siis rakkautta?), kun esimerkiksi leipoo itse, tai valmistaa säilykkeitä, tai viiniä, tai mitä ikinä.

Itse toivon joululahjaksi, niin kuin varmaan moni muukin, vetäytymistä kotikoloon tekemään ei-mitään, kiireetöntä tunnelmointia, sekä yhdessäoloa perheen ja tuttavien kanssa. Ja tietenkin maittavaa ja tuhtia jouluateriaa.

Jälleen aterioimassa luokkalaisten kanssa puheet siirtyivät sellaiselle alueelle, että joku huudahti: "mä syön justiinsa". Pienestä pitäen meitähän on opetettu välttämään tiettyjä aiheita ruokapöydässä, mutta silti... Mikä siinä on, että ne nousevat aina esiin?

Noihin puheisiin liittyy yleensä ruumiintoiminnot ja -eritteet (tällä kertaa mm. keuhkopussin kirurginen operaatio sekä likaiset alushousut). Mutta täytyy sanoa, että ne jutut ovat aina kaikkein hauskimpia ja kiinnostavia, joten ne haluaa kuulla. Ja vaikka ne ovatkin ällöttäviä, liittyy inhonväristykseen aina pieni mielihyvän tunnekin.

Esitän teorian, että syöminen itse aktivoi näitä ajatuksia tulemaan esiin. Päivän mittaan olemme monesti hyvinkin erillään kehomme tuntemuksista – vain järkiolentoina. Syödessämme ruumiimme aktivoituu ja tulemme tietoisiksi siitä; tajunta alkaa työskennellä kehoon liittyvien ajatusten ja tuntojen parissa; mieleen alkaa tulla kehollisuuteen liittyviä muistoja.

Teoria vaatii kyllä varmennuksen. Onhan mahdollista, että puhumme päivät pitkät härskejä ja yököttäviä juttuja, mutta muistamme vasta ruokapöydässä pitää pienempää ääntä. Lisäksi leipomossa tulee vähän väliä maisteltua ruokia ja leivonnaisia, joten luulisi sen vilkastuttavan vatsan toimintaa. Toisaalta, annokset voivat olla niin pieniä ja kiireessä hotkaistuja, ettei niitä lasketa.

Aiokin nyt tulevan viikon aikana laittaa muistiin päivän keskustelun aiheet ja testauttaa teoriaani.

Ai niin – olen huomannut, että loppuviimetteeksi aika harva sen ruokahalun lopulta menettää.

Istun nojatuolissa ja katson ulos ikkunasta. Harmaata taivasta vasten piirtyvät tummat, lehdettömät puiden luurangot.

Mikään ei liiku ulkona – ei ole edes tuulen virettä. On aivan hiljaista. On kuin maailma olisi pysähtynyt tänä sunnuntai-iltapäivänä.

Tunnen sisimpäni tyhjäksi. Tulen alakuloiseksi. Olen vain ja jatkan tuijottamista ulos.

Mikään ei saa minua innostumaan; kirjat lojuvat pöydällä; voimaharjoitukset jäävät tekemättä, kurssit käymättä. En pysty ryhtymään mihinkään. Kaikki asiat, jotka tavallisesti ovat mielenkiintoisia tuntuvat nyt kaikki merkityksettömiltä. Haluttomuuteni kalvaa mieltäni: asiat joita ”voisin” tehdä alkavat alkavat tuntua, että ne ”pitäisi” tehdä.

Olen ikävystynyt. Uskon, että jokin asia saisi minut innostumaan ja katkaisisi tylsyyteni – ehkä joku hyvä tieteiskirja. Tiedän tarkalleen mitä siinä tulisi lukea, että se miellyttäisi minua. Mutta sellaista kirjaa ei ole, ja vaikka olisikin, se tuntuisi nyt turhalta.

Mieleni on yhtä kalsea kuin ulkomaailma. Keitän teetä.

Mieleni ei pysty takertumaan mihinkään. Ehkä se voi olla hyvä asia – miksi pitäisikään ryhtyä mihinkään? Yritän sopeutua tähän tyhjyyteen, ottaa se vastaan sellaisenaan, taistelematta. Antaudun. Tuntuukin jo paremmalta. Olen tyhjä.

Olen koko viikon ollut aivan rättiväsynyt. Marraskuun jatkuvassa pimeydessä sisäinen akku käy vähiin. Yritän tehdä ja puurtaa saman verran kuin aikaisemminkin, mutta tulokset jäävät laihoiksi. Kuluneen viikon myötä väsymys kasvoi ja muutuin yhä ärtyneemmäksi. Samalla tulin vihaiseksi itselleni: olenko minä näin huono? Huomasin menneeni jälleen samaan ansaan ja yrittänyt olla yli-ihminen, vaikka olenkin vain tavallinen kuolevainen.

Aluksi mieleni täyttivät mielikuvat jarisarasvuomaisista superihmisistä, jotka toistivat mantraa: "pystyt mihin vain kunhan vain oikeasti tahdot".* Yritin taipua moneen suuntaan; opiskella (ja etsiä hanttihommiakin samalla), huoltaa terveyttä, sivistää itseäni, käydä kursseilla, taiteilla, olla järjestötoiminnassa yms. yms. Täytyin riittämättömyyden tunteesta, kun en jaksanutkaan panostaa kaikkeen.

Käytyäni läpi pahimman itsetuntoahdistusten syöverin oivalsin virheeni; olin antanut itseni huijata luulemaan, että epämiellyttävät tunteet kuvastaisivat minun persoonaani, vaikka todellisuudessa ongelmat olivat enemmänkin fysikaalisia: minua vain väsyttää.

Sitten päätin antaa asioiden reilusti vain olla eikä välittää niistä. Jättäisin kaiken tekemättä päiväksi - tai kahdeksi - tai miksei saman tien heti viikoksi. Söin ison lautasellisen puuroa ja menin nukkumaan. Jos nyt nukuttaa niin nukutaan sitten! Vaikka kahdeksan tuntia - - kymmenen - - kaksitoista - - katsotaan mitä tapahtuu, jos mitään. Luovuttaminen tuntui hyvältä.

Olin ihan kokonaan unohtanut, kuinka raskasta lumeton alkutalvi saattaa olla. Viime vuonna työttömänä keskityin rattoisasti puuhastelemaan mitä tahdoin. Nyt koulu varastaakin kaiken valoisa ajan. Kun uudet koulukaverini sanoivat menevänsä nukkumaan kymmeneltä, katsoin heitä silmät pyöreänä – voi miten normaalia! Eikö heillä ole mitään tekemistä, ajattelin. Hyvä jos minä menen maate kahdeltatoista (kello on yksi yöllä kun tätäkin kirjoitan).

Niin – miksei vain antaisi pimeyden olla eikä välittäisi siitä. Eläisi tämän arktisen luonnonrytmin mukaan, kun tänne kerta on joutunut. Lopettaisi kaiken liiallisen tohinan ja menemisen, ja sulkeutuisi omaan kotiinsa. Kääriytyisi tähän pimeyteen. Nysväisi vain ja tekisi jotain omia pieniä, mitättömiä juttuja. Miksi tehdä tästä pimeydestä numeroa. Vetäydynkin nyt lämpimän peiton alle nukkumaan.

* Suosittelen Heikki Mäki-Kulmalan kirjaa Näin puhui Sarasvuo. Se kritisoi Jarin oppeja ja selvittää hänen ajatustensa juuria spiritualisteihin, jotka nostivat ihmisen jumalan asemaan.

Luonto-Äiti päätti lahjoittaa minulle sikainfluenssan – kiitti vaan! Virukset ovat kummallista porukkaa. Olisi puolestani saanut sekin ekologinen lokero jäädä täyttymättä.

Viikon sairastamisen ja unettomien, kuumehoureisten öiden jälkeen voimat alkavat palata ja pystyn taas nukkumaan katkeamattomasti. Vielä tosin yskityttää perhanasti ja henkitorvi rohisee.

Terveyttähän arvostaa aina vasta sitten kun on sen menettänyt. Sairaana sitten voivottelee, että olisi pitänyt tehdä jotain ennakkoon. Sen vuoksi aloitin vuosi sitten määrätietoisemman kuntoilun. Olinkin jo löhöämisellä päässyt hyvään rappeutumisen alkuun (varsinkin selkäni vihoitteli paljon).

Olen saanut kuulla omaavani surkean peruskunnon, kun kaikki pöpöt tarttuvat aina minuun. Päätinkin ottaa selvää mitä on tämä mystinen ”kunto”, jota piti alkaa kohottaa. Ylimalkaisesti kunto on kestävyyttä vastustaa elimistön väsymistä ja liikkua yhtäjaksoisesti pitkän aikaa. Tarkemmin, kunto on sydänlihaksen kyky pumpata happea. Flunssan torjunnassa sillä ei ole juurikaan tekemistä (paitsi hyväkuntoisena jaksaa paremmin infektion aiheuttaman ylimääräisen rasituksen). Tietty myös lihaksetkin voivat olla hyvässä kunnossa tuon aerobisen kunnon lisäksi.

Mikrobit torjutaan sen sijaan immuniteetilla – kehon solutason toiminnalla. Laajemmalti vastustuskykyyn kuuluu muutkin ihmiskehon suojamuurien (iho, limakalvot, suolisto) toiminta. Osaa voidaan parantaa (oikealla ravinnolla ja hygienialla) ja osaa ei.

Joillakin ihmisillä tuntuu olevan syntymälahjana saatu (tai lapsuudessa hankittu) parempi immuniteetti. Minä sairastun pari kertaa vuodessa flunssaan, vaikka teen kaiken voitavani. Toiset taas eivät sairastu juuri koskaan, vaikka elävät mielestäni hyvinkin epäterveellisesti.